On vaikea olla

Kun nyt se eropäätös on tehty ja uusi koti tilauksessa, niin miehen kanssa on vaikea olla. Edelliskertaisen yrityksen jälkeen en uskalla puhua miehelle erosta mitään ennen kuin uusi koti on jo lähellä. Jopa niin lähellä, että avaimet on taskussa. Ymmärränhän minä, että järkytyksenä se tulee, mutta en voi auttaa asiaa.

Mies puhuu nyt tulevaisuudesta, mitä tehdään ensi kesänä, mitä syyslomalla. Väistelen aiheita. Puhun jostain muusta. Valehtelemaankaan en halua ruveta, siitä se soppa sitten myöhemmin kuitenkin syntyisi. En ole halukas riitelemään mistään. Välillä tietenkin ärähdän jostain, mutta pääosin olen sopuisa vaimo. En sanonut tänäänkään mitään, kun mies toi kaupasta olutta, lonkeroa ja viiniä. Vaikka kuinka olen asiasta puhunut! Mies varmaan luulee, että hyväksyn, kun en sano mitään. Niinhän sitä luulisi.

Miten ihmiset ylipäätään joutuvat elämässään tilanteisiin, että toiselle ei voi puhua? Ei voi sanoa niitä asioita, jotka mielessä ovat, jotka vaivaavat? Ei vaan voi sanoa. Onkohan miehelläkin ollut vuosien varrella paljonkin sanottavaa, joka on jäänyt sanomatta? Missä vaiheessa liitot menevät siihen, että puhuminen loppuu? Jopa riitely loppuu? Ollaan vieraita toisilleen, mies ja vaimo.