lauantai 2. heinäkuuta 2011

Liian kivaa ja mansikkakakkua


Tein näin lomanaloituksen kunniaksi mansikkakakkua. Paljon kermaa ja paljon mansikoita, vähän vadelmahilloa makua tuomassa, samoin ripaus kardemummaa sokerikakkupohjassa. Hyvää oli, juuri maisteltiin, ja vielä jäikin. Aika iso kakkuhan se onkin. Riittää varmaan useammalle päivälle, jos syöjiä ei satu enempää paikalle.

Tähän kakkuun ja muihinkin ystävällismielisiin toimiin, joita täällä kotonani teen, liittyy suuri vaara. Jos olen mukava ja teen mukavia asioita, mies luulee, että kaikki on hyvin. Että teen kakunkin hänelle henkilökohtaisena rakkaudenosoituksena. Jos pystyn olemaan hymyilevä ja ystävällinen, mies uskoo kaiken pahan menneen pois. Haluaa läheisyyttä. Puhuu lempeitä sanoja.

Kun minua niin suuresti vaivaa jo pelkkä ajatus siitä, että kaikki olisi olevinaan hyvin, niin selvästikään minä en halua asioiden olevan hyvin. Jos mies on ikävä, inhottava, laiska ja vihainen, juo murheeseensa ja käyttäytyy tökerösti, on minulla huomattavan paljon suurempi syy laittaa peli poikki. Sanoa, että ei enää. Ei enää. Ja näennäisesti kaikki on miehen syytä. Nyt kun näennäisesti asiat ovat paremmin, ja kuitenkin joudun kohta sanomaan, että ei enää. Niin silloin minä olen se syyllinen, minun vikani. Minä en halunnut yrittää. Minä en halunnut onnistua. Tottahan se onkin. Mutta lienee syytä siinäkin, että tilanne pääsi niin pitkälle kuin se pääsi. Luottamus ehti mennä. Kumppanuus ehti mennä. Tulevaisuuden toiveet ehtivät mennä. Tässä parisuhteessa, nimittäin.