Lannistunut mieliala

Jotenkin on aivan lannistunut mieliala. Mistään ei tule mitään. Mikään ei tunnu miltään. Lapsetkin kiukuttelevat. Onneksi sentään kiukuttelun päätteeksi nukahtivat päiväunille. On sellainen olo, että ei tämä elämä tosiaankaan tästä tämän kummemmaksi muutu odottamalla. Ei sellaista ihmettä tapahdu, että kaikki alkaisi taas tuntua hyvältä. Että tässä olisi onnellista olla. Eilen listasin onnellisia asioita ja tottahan se on, että paljon hyvää on elämässä. Mutta niihin hyviin hetkiin ei ole enää aikoihin kuulunut mies. Minä ja lapset sen sijaan kyllä. Kotikin ilman miestä.

Mieleeni muistui eilen eräs tiimikoulutus tai vastaava, jossa olin työn puolesta jotakuinkin kolme vuotta sitten. Esikoinen oli jo syntynyt, kuopus ei vielä. Koulutuksessa harjoiteltiin vähän kaikenlaisia ihmissuhdetaitoja, miten ilmaista tunteitaan ja mitä kaikkea. Yksi tehtävä oli sellainen, että meidän piti listata paperille, montakohan se nyt oli, asiaa, jotka ovat meille tärkeitä meidän jokapäiväisessä elämässämme. Mehän listattiin. Sitten naapurin kanssa listoja katsomaan ja niistä keskustelemaan. Minun vieressäni oli lähellä kuuttakymmentä oleva kolleega, jonka tärkein listaus oli oma vaimo. Huomasin järkytyksekseni, että minä en ollut listannut miestäni ollenkaan. En ollenkaan. Ei ollut tullut edes mieleeni, kun tärkeitä asioita listataan. Kai siitäkin voi jotain päätellä? Lipsahduksesta...

Mutta siis tähän lannistukseen vielä. Ulkona sataa vettäkin (mikä on kyllä hyvä asia), olemme lasten kanssa kotona ilman autoa (kaupunkiin 20 km) ja on väsynyt olo, kun yöllä kipeä niska valvotti. Ei oikein jaksa ryhtyä mihinkään, eikä oikein voi mennä minnekään. Lastenhuonetta jo siivottiin pikkuväen kanssa, ruokaakin laitettiin porukalla, vesiväreillä maalattiin. Mutta nyt kun lapset nukkuvat, niin minä olen lannistunut. Ei tule mitään, ei etene mihinkään, Tässä ollaan näin, kunnes saan voimia tehdä jotain asialle. Minä. Onneksi sisko tulee loppuviikosta, jospa sisko rohkaisee....