sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Pistelee

Tähän aamuun heräsin jälleen jäykkänä ja puutuneena. Viime aikoina olen usein herännyt niin. Päivän käynnistyessä sitten vähän vertyy. Nyt tuntuu kuitenkin puutuminen ja pistely olevan tavallista pahempaa. Kun istun tässä sohvalla, jopa kämmeniä pistelee puutumus.

Ei tämä mitään tavatonta ole. Tauti tulee ja menee, vaikka koskaan ei parane. Pelkkiä oireita voidaan hoitaa. Parempia päiviä on ylivoimaisesti enemmän, joten ei mitään hätää. Mutta nämä päivät muistuttavat siitä, että muutaman vuoden päästä voi tilanne olla toinen. Tai sitten ei. Ei voi tietää. Siksikin tulevaisuus joskus pelottaa, vaikka ei kai tarvitsisi. Päivä kerrallaan ne menevät huonommatkin.

Toisinaan luen sairastuneiden keskusteluja parisuhteen etsinnästä. Miten vaikeaa on löytää rinnalle ihminen, joka haluaa olla siinä sairaudesta huolimatta. Että jo ottaessaan tietää saavansa "virhekappaleen" ja silti ottaa. Vaikka tietää, että elämä on ehkä työläämpää, silti haluaa olla siinä. Ei niitä halukkaita kai kovin sankoin joukoin löydy. Vaikka muuten olisi mukavaa, niin tulevaisuus pelottaa. Minkäs teet.