lauantai 9. helmikuuta 2013

En halua, eikä minun ole pakko.

Mies alkoi eilen aamulla keskustelun, joka oli taas sitä sarjaa, että mies ei lainkaan ole ymmärryksessä perheemme tilasta. Mies nimittäin alkoi vaatia, että ostan hänelle auton. Hän oli hommannut itselleen opintoihin kuuluvan harjoittelupaikan sellaisten aikataulujen ja matkan päästä, että yhdellä autolla ei pärjättäisi. Joten ratkaisu olisi, että ostaisin hänelle auton. En tiedä missä maailmassa mies elää, mutta minä perheen taloudenhoitajana elän siinä maailmassa, että rahat riittävät, kun elämme säntillisesti. Ylimääräiseen ei todellakaan ole varaa. Olen tämän miehellekin sanonut useita kertoja.

Mies aloitti tämän autokeskustelun ensin aamun työmatkalla. Sanoin ensin ei ja jankutuksen jatkuessa, että nyt en siitä keskustele. Keskustelu alkoi uudelleen illalla saunassa. Mies aikansa perusteli, että miksi hänelle pitäisi auto ostaa, että se olisi melkein hänen oikeutensa. Sanoin sitten, että haluan erota.

Kerrankin sain erokeskustelun käytyä tyynenä ja rauhallisena. Minua ei itkettänyt ollenkaan. Mies koitti tietenkin puolustella kaikin keinoin, maanitella, lahjoa. Vetosi siihen, että tällä tavoin minä särjen lapsilta ehjän perheen. Että lapsille ero olisi huonompi vaihtoehto. Että hänellä ei ole muuta kuin perhe. Mentäisiin uudelleen perheneuvojalle. Sanoin vain rauhallisesti kerta toisensa perään, että en halua enää. En halua, eikä minun ole pakko.

Mies sitten kai itseään rauhoittaakseen keksi ratkaisuksi, että hän menee aa-kerhoon, ei puhu enää siitä autosta, ei ole yhtään häiriöksi. Että ei väliä, vaikka en rakastaisikaan. Että elettäisiin samassa talossa toisiamme häiritsemättä. Että hän kieltäytyy lähtemästä omasta kodistaan. Hän ei hyväksy minun ilmoitustani erosta. En ryhtynyt sen enempää riitelemään. Maanantaina vien ne eropaperit. Kai se mies harkinta-aikana ajatukseen tottuu.