Lopetus on lopetus

Montakohan kertaa tässä vielä käydään keskustelu muutamasta oluesta? Tänään se keskustelu taas käytiin. Ja eilen myös. Mies ei tosiaankaan tunnu ymmärtävän, että muutama ei ole mahdollista. Tänään hänen tarjouksensa oli, että jos tänään saunassa muutama ja sitten ei koko viikolla. Sanoin, että ei koko viikolla, eikä seuraavalla, eikä sitä seuraavalla. Että eikö hän ymmärrä, että muutamaa ei tule? Että se on loppu nyt. Pysyin koko ajan aivan rauhallisena ja yllättävää kyllä, mieskin pysyi.

Miehen kanssa on näitä vähentämis-/lopettamiskeskusteluja käyty aikojen saatossa monia ja tämän eroprosessin aikanakin on vähennetty / lopetettu jo moneen kertaan. Ymmärränhän minä, että mies ei usko sitä helpolla, että se seinä on nyt vastassa. Että en kestä enää yhtään kertaa. Että jos se ei lopu, niin sitten loppuu tämä avioliitto. Että minun mittani on täynnä nyt. Tässä ja nyt. Juuri nyt. Ja että pienempikin syy riittää minulle.

Synttäreitä

Eilen vietettiin esikoisen kaverisynttäreitä. Neljä parasta kaveria päiväkodista tuli vierailulle. Herkkuja oli pöytä täynnä ja hyvin kelpasivat. Ohjelmassa oli lisäksi yhteistä leikkiä ja pelikonsolilla seikkaili Salama McQueen. Lahjojakin tuli ja yhdessä pojat niillä leikkivät. Illalla meillä oli täällä onnellinen pieni poika, jolle ei kyllä iltapala maistunut. Nyt istun täällä pojan sängyllä seurana, kun poika leikkii eilisillä uusilla leluilla. Muut vielä nukkuvat.

Mies ei osallistunut synttärijuhlallisuuksiin. Virallisesti hän vei pienemmän muualle leikkimään siksi aikaa, että isompi saa kavereidensa kanssa leikkiä aivan rauhassa, mutta oikeasti mies ei kestä ajatusta vieraista. Sitä, että meille tulee ihmisiä, joita hän ei tunne. Näin se on ollut koko ajan ja ei näytä tämä asia muuttuvan. Jos olisin miehen pakottanut olemaan kotona, olisi illalla varmasti tarvittu loiventavaa. Nyt on toistaiseksi raittius kestänyt, vaikka perjantaina otti jo koville. Oli äreä ja kiukkuinen koko illan, riiteli kaikkien kanssa.

Tänään mennään taas syntymäpäiville. Kummipoikamme ja hänen veljensä juhlivat yhdessä, kun ovat syntyneet lähekkäin. Siellä on varmasti ihmisiä, joita emme tunne. Saa nähdä kuinka illalla käy.

Muutama = nolla?

Tänään sitten alkoi alkoholikeskustelu. Miehen raittiuden viides päivä, joka ei mennyt kaikilta osin hienosti. Oli tapahtunut jotain, joka hermostutti. Ei mitään sen ihmeempää, kuin mitä elämään kuuluu, mutta mies sanoi heti tullessaan hakemaan töistä, että mennään ensin käymään kaupassa. Kysyin, että mitä sieltä. Ei sitten kuulemma mitään kuitenkaan. Haettiin lapset ja lähdettiin kotiin. Kotipihalla mies sanoi, että jos muutama olut. Sanoin, että ei. Että eikös se niin sovittu, että ei yhtään. Muutama ei ole sama kuin ei yhtään. Mies tyytyi sitten siihen.

Nyt mies ja poika ovat kaupungilla asioilla. Saa nähdä, että kuinka sovittu pitää. Onko ei yhtään sama kuin muutama? Ja ostaako mies kuitenkin ja piilottaa ne minulta? Alkaako taas se kyttääminen, että mihin niitä on piilotettu juotavaksi sitten, kun minä jo lasten kanssa nukun. Ostaako mies väkevämpiä, kun ne saa helpommin piiloon? Vai mitä? Vai jatkuuko raittius?

Epäluulo ja epäluottamus siis ainakin on taas läsnä.

Sokerisia karkkeja

Tänään on perheen nuori mies (siis tämä kuusivuotias) saanut suustaan hienoja ajatuksia. Yksi koski äidin kanssa asumista. Tuli puhe siitä, että äidin mielestä lapset on kaikkein parhaimpia äidin elämässä ja että lapset kainalossa on ihana käydä nukkumaan, mutta että aikuisena sitten lapset muuttaa omiin koteihinsa. Kuusivuotias itkua tuhraamaan, että eikö äidin kanssa saa asua "ukkiin asti". Olisipa sekin.

Toinen lausahdus koski lauantain kaverisynttäreiden tarjoiluja. Olin lähdössä kauppaan ja tehtiin yhdessä ostoslistaa. Karkkia kuulemma piti olla synttäreillä. Kysyin, että millaisia pitäisi olla. "No äiti sellaisia, joissa on sokeria."  Sellaisia tuli. 

Kolmatta päivää

Väliaikatietoja. Mies on nyt kolmatta päivää juomatta. Osan selittää mahatauti, jolloin tuskin olisi maistunutkaan, mutta tänään jo raittius oli ihan vapaaehtoista. Tänään kyllä koitti moneen kertaan, että olisiko sinne kauppaan asiaa. Sanoin, että ei ole, eilen kävin. Kysyi aina uudelleen, että jos tuota kuitenkin tai tätä. Sanoin, että ei ole asiaa. Mitään ei alkoholista puhuttu, mutta kovin kuulosti siltä, että mieli olisi tehnyt. Voinhan olla väärässäkin.

Koitin ottaa tänään hyvin positiivisen asenteen miehen raittiuteen. Kehuin kovasti, että kolmas päivä jo menossa. Että miten mukavaa meillä onkaan täällä nyt. Päivä kerrallaan mennään.

Kenen vastuulla?

Kävin tänään perheneuvojalla. Mies on vatsataudissa ja oli kotona koko päivän. Minun piti perua aika, mutta en sitten heti aamulla ehtinyt ja sitten kun ehdin asiaa miettimään, niin päätinkin mennä yksin. Menin siis yksin ja vuodatin perheneuvojalla kaikki viime aikojen vastoinkäymiset, hermostuneisuuteni alkoholinkäytöstä, rahankäytöstä ja tekemättömistä töistä. Siitä, että mies ei varaa aikaa a-klinikalle eikä mielenterveystoimistoon. Siitä, että kun koitan miehen kanssa puhua ongelmista, olenkin minä aina se syy kaikkeen tai sitten mies alkaa surkutella, että nyt minä jätän hänet, jolloin alan taas pelkäämään itsemurhapuheita. Siitä, että mies ei haluaisi enää käydä koko neuvojalla, kun minä vain häntä siellä moitin. Siitä, että miehen alkoholinvähennykset kestävät ennemminkin päiviä kuin viikkoja tai kuukausia.

Vuodatin perheneuvojalle sen, että miehestä ei ole minulle keskustelukumppaniksi. Jos puhun työasioista, mies joko moittii työkavereitani oudoiksi, pitää työyhteisöäni paheellisena  juorujen pesänä tai kokee alemmuutta siitä, että olen työelämässä menestynyt. Jos taas puhun miehelle omista tarpeistani ja tunteistani, mies kokee, että vähättelen häntä tai haluan erota. Jos puhun miehelle tekemättömistä töistä, mies kokee, että moitin häntä. Ja ehkä usein moitinkin, mutta miten minä muuten sen sanoisin?

Perheneuvoja kannusti minua rohkeasti sanomaan miehelle mitä haluan ja mitä en halua. Ihan riippumatta siitä, miten mies sanomisiini suhtautuu. Hän kannusti minua puhumaan minulle tärkeistä asioista, työasioista ja muista. Ihan riippumatta siitä, miten mies sanomisiini suhtautuu. Minulla on oikeus odottaa, että mies kuuntelee. Jos mies kokee huonommuutta minun menestyksestäni tai kokee sanomiseni moitteina, niin minä en ole siitä vastuussa. Minulla on silti oikeus sanoa.

Meille on pesiytynyt keskustelun ketju, jossa minä puhun jostakin asiasta, joka ei miestä miellytä, Mies kokee huonommuutta, luulee että haluan jättää, alkaa pohtia itsemurhaa tai ainakin alkaa uhkailla sillä ja mitään muutosta ei tapahdu. Ketju on tähän asti aina katkaistu sillä, että minä en sitten puhu. Perheneuvoja kannusti silti puhumaan ja sitten puhumaan lisää. Miehen suhtautuminen ei ole minun vastuullani, vaan miehen omalla vastuulla.

Saa nähdä, että miten minä nämä neuvot otan käytäntöön. En tänään, kun mies makaa vatsataudissa. Ehtii sitä terveenäkin riitelemään. Miehelle neuvoja suositteli lämpimästi a-klinikkaa. Kahden viikon päästä mennään taas yhteiskäynnille perheneuvojalle. Saa nähdä, että miten mies siihen suhtautuu.

Ensimmäinen päivä

Ensimmäinen päivä. Siis tätä miehen alkanutta raittiutta. Kirjoitan sen tänne ylös, jotta muistan. Jos se kestää, voidaan pitää tätä vuosittaisena juhlapäivänä ja jos ei kestä, niin voidaan tästä laskea, että kauanko kesti. Jos nyt miehen puolustukseksi voi jotain sanoa, niin aivan harvoja tapauksia lukuunottamatta mies ei juo rähinäviinaa. Istuu kaikessa rauhassa sohvannurkassa ja juo. Ei siitä juuri haittaa silloin ole. Juominen vain aiheuttaa sen, että joudun kantamaan kaiken vastuun. Sekä rahallisen vastuun, että vastuun lastenhoidosta ja perheen arjesta. Ja varsinkin aamuista. Mies ei tietenkään nouse koskaan aamulla lasten kanssa, eikä myöskään yöllä hereillä olevien kanssa, kun on humalassa tai krapulassa. Sen lisäksi juomiseen menee rahaa, jota ei olisi. Tietenkin arkipäivinä mies on väsynyt ja siitä syystä kireä ja kiukkuinen. Huutaa helposti lapsille. Ei jaksa keskittyä, eikä jaksa ryhtyä mihinkään.

Jos olisimme jo vanha pariskunta, siis jos lapset olisivat jo pois kotoa ja olisimme vaikkapa eläkkeellä, niin mies varmaan joisi aina. Aivan kuin äitini ja isäni tekevät. Ei ole niin kiire mihinkään. Ei ole ketään, jonka takia nousta aamulla aikaisin. Eläke tulee tililille joka tapauksessa. Ne vähäiset kotityöt ehtii tekemään sitten, kun sattuu heräämään. Ymmärrän täysin ne artikkelit, joissa puhutaan vanhusten alkoholismista. Jos siihen taipumusta on, niin eläkkeellä se on niin helppoa. Varsinkin, jos molemmat juovat, kukaan ei edes toppuuttele.

Kyllä minä iloisin mielin tähän raittiuteen lähden. Jos se onnistuu, niin lapset saavat säilyttää ehjän perheen. Moni asia ehkä menee paremmaksi ja jos ei menekään, niin kyllä minä ilman alkoholia kestän saamatonta miestäkin. Jos taas tämä ei onnistu, niin ehkä saan tästä uutta pontta avioeron eteenpäin viemiselle. Saisin elämäni itselleni. 

Raitis elämä

Mies on taas humalassa. Juo kuulemma kaikki talossa olevat tänään, että voi huomenna aloittaa raittiin elämän. Vissiin niin. Sopii epäillä. Olisihan nuo voinut vaikka viemäristäkin kaataa, eikä kurkusta alas. Humalaisen kanssa keskustellessa on taas tullut ilmi selityksiä hänen juomiselleen. Selkein ja suurin syy olen minä. Jos minä olisin hänelle ystävällisempi, parempi vaimo, kaikinpuolin sydämellisempi, niin mies vähentäisi juomista. Ehkä lopettaisikin. Ihan vapaaehtoisestikin. Toinen asia, joka selvisi, on se että hän ei halua käydä enää perheneuvojalla. Kun siellä on niin ikävä käydä, minä vain moitin häntä, eikä kukaan ymmärrä. Ihan turhaa siis käydä siellä kuuntelemassa moitteita. Ensi kerralla siis ilmeisesti hymyillään kauniisti ja sanotaan vuorosanat "hyvin menee, hyvin menee", eikä mennä enää.

Että onko tämä nyt mennyt eteenpäin vai taaksepäin? Huomenna kuitenkin kai alkaa se raitis elämä. Iloitaan siitä!

Asenne alkoholistiin

Ystäväni lähetti minulle linkin päihdelääkäri Juha Kemppisen teksteihin. Erityisesti minua puhutteli hänen tekstinsä siitä, kuinka omaiset koittavat "kotihoitaa" alkoholistia. ”Kotihoitomenetelmien” kehitys on kuvaus siitä, kuinka usein epätoivoiset ja alkoholismista kiusaantuneet perheet käyttäytyvät ja menettelevät, kun he yrittävät saada alkoholistin ”järkiinsä”. Näitä on kyllä kokeiltu. Oikeastaan kaikkia ja moneen kertaan. Tänään viimeksi. Palkaksi sain taas kerran lupauksen siitä, että nyt se juominen vähenee. Ensin mies toki koitti, että mitään ongelmaa ei edes ole. Että hänen tapansa juoda on hänelle ihan sopiva ja ongelmaton, vaikka se jonkun mielestä olisikin liiallista. Että ei ole tarpeen vähentää, kun ei ole ongelmaa. Myöntyi sitten kuitenkin, että EHKÄ jotain pientä ongelmaa on, mutta ei mitään sellaista, joka ei olisi täysin hallittavissa. Siispä palkaksi lupaus siitä, että juominen vähenee. Kun se nyt kerran näyttää minua vaivaavan, vaikka mitään syytä ei olekaan. Ilmeisesti mies pitää minua vain pikkumaisena, mutta suostuu nyt mieliksi.

Lähtökohta siis on huono. Eipä se juominen varmaankaan vähene tälläkään kertaa. Ehkä viikoksi?

Kemppinen lainaa kirjoituksessan Marty Mannia, joka kirjoittaa: "Lähiomaisten asenne alkoholistia ja hänen ongelmiaan kohtaan on usein avaimena koko asiaan. Jos lähiomaiset ovat tietoisia alkoholismin luonteesta (lue alkoholismin varhais-, keski- ja myöhäisvaiheet) ja siitä, miten ne vaikuttavat alkoholistiin, niin myötätuntoisen, ymmärtäväisen ja rakentavan asenteen omaksuminen ei ole vaikeaa, eikä mahdotonta. Alkoholisti tarvitsee tietämyksen ja ymmärtämisen ilmapiiriä, joka tuntee ja hyväksyy alkoholismin muiden tautien kaltaiseksi sairaudeksi, jottei hänen tarvitse tuntea kestokykynsä yli menevää häpeää myöntäessään olevansa alkoholisti. Hänen tulisi kyetä huomaamaan alkoholisminsa luonne tarvitsematta sitä hävetä sekä hakemaan apua tarvitsematta liioin tuntea häpeää. kaiken tämän onnistumisen riippuu melkein kokonaan häntä ympäröivästä henkisestä ilmapiiristä.”

Että siis minun pitäisi olla ymmärtäväinen, myötätuntoinen ja rakastava ja siten mies ehkä menisi hoitoon? Miten minusta tuntuu, että en enää jaksa?

Palkintoja ja lupauksia?

Käsitykseni mukaan monissa suomalaissa perheissä pitkinä pyhinä alkoholinkäyttö ei pysy kohtuudessa. Niin. Mikä on kohtuus? Tästä olen puhunut ennenkin, mutta minusta silloin se alkoholinkäyttö perheen näkökulmasta ei ole kohtuullista, kun se aiheuttaa riitaa ja eripuraa. Sen lisäksi tietenkin, että vaikka riitaa ei olisikaan, niin lasten näkökulmasta se aika äkkiä on liiallista. Minun mielestäni absolutisti ei tarvitse lastenkaan nähden olla. Kyllä saunaoluen voi ottaa tai viiniä ruualla. Ei ne lapset siitä kärsi. Mutta silloin kun se alkaa lounaalla viinillä ja jatkuu siitä viinillä ja oluella siihen saakka, kunnes on nukkumaanmenoaika, niin silloin se on kohtuutonta. Jos se aiheuttaa sen, että lasten kiljumista ei jaksa kuunnella ja siksi ärisee heille, niin silloin olisi kai parempi olla jossain muualla.

Kuten varmaan arvaatte, on taas perheen pään alkoholinkäyttö valtautumassa yli se, minkä minä kestän. Hän palkitsee itseään kaikesta alkoholilla. "Oli niin raskas päivä", "stressaa, kun rahat on vähissä", "oli niin hyvä päivä, onnistuin", "kun sinulla oli niin raskas päivä", "kun sinä onnistuit, juhlitaan vähän", "kun nyt on nämä pyhätkin". Ja koska rahat on vähissä, pitää ostaa keissi olutta ja kolmen litran pakkauksessa viiniä. "Riittää sitten ihan tosi pitkäksi aikaa". Vaan kun ei riitä.

Ei kai se taaskaan auta, kuin aloittaa se keskustelu, joka päättyy lupauksiin raittimmasta elämästä. Lupauksiin siitä, että nyt se vähenee. Ihan varmasti. Tietenkin perhe on tärkeämpi. Tietenkin minun paha mieleni huomioidaan. Tietenkin. Nyt on aivan uusi alku. On kuultu...

Koti

Tänään menossa on siivouspäivä. Vaikka sanotaan, että pyhätyöllä ei ole siunausta, siis toisin sanoen, että pyhäpäivinä ei pitäisi töitä tehdä, niin siltikin juuri tänä pitkänäperjantaina minä siivoan. Yleensä siivoan lauantaisin. Viikolla on aina niin väsynyt ja aikaa on niin vähän, että ensimmäinen vapaa on siivouspäivä. Pidän siististä kodista, mutta lapsiperheessä se siisteys kestää vain hetken. Kestää kuitenkin sen hetken.

Tänään siivous on tavallista perusteellisempi, koska ensi viikonloppuna on esikoisen syntymäpäiväjuhlat. Lattioista ei niin väliä, mutta ne epämääräiset kasat, läjät ja laatikot pitäisi piilottaa jonnekin. Vieläkin on sellaisia laatikoita nurkissa, jotka on muutosta purkamatta. Ne pitäisi nyt purkaa tai piilottaa. Ehkä mieluummin piilottaa. Kun kutsuu kotiinsa itselleen vieraita ihmisiä, on aina sellainen olo, että koti luo sen mielikuvan millainen olen. Ei se, mitä olen tehnyt tai sanonut, vaan se, miltä kotini näyttää. Kodista ne vieraat ihmiset tekevät päätelmänsä ammatistani, tulotasostani, onneni määrästä, lasten onnen määrästä, harrastuksistani, elämästäni.

Tämä koti on väliaikainen. Ei mitenkään rakkaudella valittu, vaan tilapäinen paikka elämän juoksussa. Hetken asunto kahden kodin välissä. Tietenkin sitä tekee kotinsa itsensä näköiseksi, mutta kaupungin vuokra-asunto rajoittaa sitä oman näköistä elämää. Jotain aina voi tehdä,  lattioilla on ne omat räsymatot, huonekaluina ne monessa kodissa kuljetetut. Keittiössä puusohva, eteisessä papan tekemä tuoli, lasten eteisjakkarana ensimmäisen oman talon vanha saunanjakkara siniseksi maalattuna. Seinillä ei ole juuri mitään lasten piirustuksia lukuunottamatta, laittaisinkohan? Kirjapinot ojennukseen, pölyt pois, rumat tavarat laatikkoon. Tervetuloa vaan, vieraat ihmiset. 

Pääsiäisrauhaa kaikille. Valo voittaa pimeyden, elämän voittaa kuoleman. Sehän se pääiäisen sanoma on. Uskotaan siihen.

Aika kuluu

Torstaina on esikoisella syntymäpäivä. Kokonaiset kuusi vuotta tulee täyteen. Syksyllä eskariin. Iso poika. Miten se tuntuu, että siitä ei ole kuin hetki, kun lapsi syntyi? Miten niin elävästi vielä muistan sen kaiken ihmettelyn, mitä esikoisen saaminen sai aikaan. Tässäkö tämä nyt on? Miten tämän kanssa ollaan? Mikä on oikein ja mikä on väärin? Miksi se itkee? Mihin sattuu? Miksi se ei nuku? Ja nyt kohta eskariin.

Oikea ja väärä tapa hoitaa lasta ovat joillekin kovin selviä. Mutta mikä yhdelle perheelle tai yhdelle lapselle on hyvä, ei välttämättä ole hyvä toiselle. Minun tapani pitää lapsia lähellä, samassa sängyssä ja kantoliinassa, oli osin pakon sanelemaa. Kun lapsi ei siellä omassaan nukkunut, niin pääsin vähemmällä, kun pidin vieressä. Varsinkin, kun jouduin yöherätykset yksin hoitamaan. Olisi se siellä omassaankin saanut olla, vaan kun ei ollut. Kantoliina oli helpompi ottaa kaupunkireissulle, kuin koittaa ahtaa vaunut auton perään. Helpompi sekin. Pakko oli keittää itse kasvissoseet ja muut, kun melkein kaikissa valmiissa oli porkkanaa, jolle poika oli pienenä yliherkkä. Minkäs teet. Imetys ei kuitenkaan onnistunut, niinkuin suositus on, vaikka mitä koitin. Osa äideistä tuomitsi sitten, että olen huono äiti, kun en imetä. Niinkuin olisi vain yksi oikea malli olla äiti ja jos siihen muottiin ei mahdu, ei ole mitään. Miten äitiys onkin sellainen asia, joka niin helposti tunteita kuohuttaa?

Nyt tuttujen äitien kanssa on keskustelua siitä, että pitääkö lapsella olla harrastuksia? Voiko kasvaa täyspäinen lapsi ilman ohjattua harrastusta ja olenko huono äiti, jos en sellaista lapselleni hanki? Onko se välttämätön edellytys nykyään? Harrastus? Itse harrastin pienenä vaikka mitä, mutta itse aina harrastukseni hommasin ja itse sinne menin. En siis niin kovin pieni enää ollut. Koululainen jo kovasti.  Mutta onko ajat muuttuneet? Miten tätä äitiyttä oikein pitäisi suorittaa?

Samaan suuntaan

Yhteistyö ja sopiminen ovat mielestäni hyvän suhteen edellytys. OIi sitten kyse parisuhteesta tai työsuhteesta. Yhdessä asioiden tekeminen samaan suuntaan katsoen. Erimielisyyksien tullessa asioista sopiminen. Neuvottelu. Kompromissi ja konsensus.

Tänään töissä oli keskustelussa vastakkainasettelu työnantaja vs. työntekijä. Ei nähty mahdollisena sitä, että molempien tavoite olisi sama. Että yhdessä sopimalla saataisiin parempi lopputulos. Nähtiin vain työnantajan oikeus päättää ja määrätä ja työntekijän velvollisuus totella ja alistua. Sopimuksia katsotaan aina sillä silmällä, että onko jäänyt porsaanreikiä, joilla työnantaja voisi saada jotain enemmän. Kai se sitten katsoo se työntekijäpuoli ihan samalla lailla? Tulee sellaiset leirit, joissa kumpikin koittaa saada pisteitä mahdollisimman paljon omaan laariinsa mahdollisimman vähällä työllä. Eikö yhteistyöllä kuitenkin tulisi parempi tulos? Kumpikin antaa joskus vähän periksi sellaisissa asioissa, joissa näin voi tehdä? Kumpikin katsoo samaan suuntaan, yhteiseen tavoitteeseen?

Ja parisuhteessa ihan sama asia. Eikö?

Sattumanvaraisia tapahtumia?

Joskus on se asioiden tarkoitus vähän hukassa. Olen aiemminkin kirjoittanut, että uskon vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Asiat eivät ole sattumanvaraisia henkäyksiä tässä maailmassa, vaan täällä on joku meitä suurempi suunnitelma, joka toteutuu. Jokaisella päivällä, jokaisella tunnilla, jokaisella teolla ja jokaisella sanomisella on siinä sijansa. Asiat tapahtuvat siksi, kun niiden pitää tapahtua.

Nyt vaan taas ei tahdo nähdä sitä suurta suunnitelmaa. Tuntuu, että asiat tapahtuvat jotenkin vain sattumanvaraisesti ja puoliteholla. On itsekin puoliteholla, päivät vain seuraavat toisiaan. Mikään ei mene eteenpäin. Päivät tuntuvat sarjalta sattumanvaraisia tapahtumia, joilla ei ole yhteyttä. Miehen sanomisissa tai tekemisissä ei useinkaan tunnu olevan mieltä tai jatkumoa. Nekin ovat sarja sattumanvaraisia tapahtumia. Ja puoliteholla nekin.  Töissäkin tuntuu olevan menoillaan sarja sattumanvaraisia tapahtumia. Yksi asia sitä ja toinen tätä. Hetki sinne ja hetki tänne. Mikään ei tule valmiiksi, kaikki asiat ovat jotenkin kesken, mutta kuitenkin tavallaan valmiita. Unohtuvat päivän päätteeksi jonnekin kasaan tiedostoja ja papereita. Yksi kun jää, niin toinen tulee tilalle.

Mihinkähän tämä kaikki johtaa?