Luin illalla blogin vanhoja tekstejä. En suinkaan aikonut rypeä huonoissa hetkissä, vaan otin "unelmia"-tekstit esiin. Mutta ei nekään tekstit mitään mukavia olleet. Perusasia kai on, että uskonko minulla olevan oikeus unelmien toteuttamiseen? Uskonko itse siihen, että ansaitsen unelmani?
Mietin eilen parisuhteen kumppanuutta. Sitä, jota meillä ei ole. Olo on kuin nuorallatanssijalla. Täytyy pitää koko ajan kieli keskellä suuta, että ei tipahda nuoralta. Kumppanuuden turvaverkkoa ei ole. Sen lisäksi nuora pitää asettaa niin alas, että jos siltä ponnisteluista huolimatta tipahtaa, niin ei käy pahasti. Voi kiivetä nuoralle uudelleen ja kokeilla taas. Ehkä siksi olen niin haluton rikkomaan rutiineja, kun ne niin helposti voivat keikuttaa nuoralta alas? Meillä parisuhde on pahin nuoran keikuttaja.
Millaista kumppanuutta kaipaan? En pysty edes kuvittelemaan miltä tuntuisi tulla töistä raatona kotiin. Huonosti nukutun yön jälkeisen päivän rasittamana, pää kipeänä. Ja silloin olisi kumppani vierellä, joka näkisi kuinka väsynyt olen ja sanoisi, että lepää sinä, huolehdin kaikesta ja sitten huolehtisi. Lapset eivät itkisi, arki ei menisi sijoiltaan, vaikka lepäisinkin. Miltähän tuntuisi, kun tili on melkein miinuksella ja pähkäilen miten pärjätään, ja joku sanoisi, että kyllä selvitään yhdessä. Ei tarvita juuri nyt mitään, näillä pärjätään ja sitten pärjättäisiin. Sanat muuttuisivat teoiksi. Millaista olisi, jos joku vierellä ajattelisi aidosti lasten parasta? Tekisi valintoja itse ja omatoimisesti lasten paras edellä? Ei oma etu. Ei siten, että lasten etu huomioidaan, jos siitä huomautan, jos sitä vaadin erikseen. Ei niin, että minun pitää olla skarppina koko ajan, että miten lapset?