Jouluvieras

Meillä on jouluvieras. Tai tarkemmin ottaen kaksikin, mutta nyt kirjoitan toisesta. Tämä toinen on musta ja karvainen. Ystävän koira tuli yöksi hoitoon, kun he ovat reissussa ja varahoitopaikan väki on risteilyllä. Koira on iso ja kiltti. Tosi kiltti. Katsoo ruskeilla silmillään. Odotti kylpyhuoneen oven vieressä, kun kävin saunassa. Istui rapsutettavana.

Lieneekö koiralla huonot hoksottimet vai onko se ylen kohtelias, mutta se ei näytä  huomanneen, että meillä on kissa sisällä. Kissa sen sijaan on huomannut ja parkkeerasi itsensä yläkerran taaimmaisen huoneen vaatekaapin päälle. Aikansa siellä kökötettyään kissa tuli maukumaan portaisiin. Koira ei ollut huomaavinaan.

Luulen kyllä, että koira on niin iso, että se on vaan cool pikkukissoista. Voisi syödä välipalaksi, vaan ei viitsi. Että eläimet sitten on kivoja!

Jouluaatto, toinen jo

Jouluaatto. Lapset ovat isällään. Veimme eilen ja sunnuntaina tulevat pois. Lapsia vähän huoletti etukäteen, että millainen joulu iskällä on. Saako riisipuuroa? Onko pipareita? Kumpikaan ei usko enää joulupukkiin ja halusivat, että tämän kodin lahjat jaetaan etukäteen, ennen iskälle menoa. Siskoni ja miehensä olivat kylässä, joten pidettiin aattoilta lauantaina. Kuusen alle lahjat, niinkuin kuuluu. Lapsille tuntui olevan tärkeää, että ne on hetken siinä kuusen alla. Joulupäivä sunnuntaina (pyjamapäivä ja suklaata, uusilla leluilla leikkimistä, lahjakirjojen lukemista). Tapaninpäivä maanantaina (pulkkamäki).

Isompi pyysi, että keitäthän äiti joulupuuroa kattilassa punaiseen maitoon. Keitin. Isompi kysyi iskälle lähtiessä, että voitko keittää lisää, kun tullaan takaisin. Lapsille taitaa jouluruuat olla riisipuuro ja piparit. Niistä joulu tulee. Ja tietysti keitän! Minulle joulu tulee kinkusta ja lanttulaatikosta. Ostin laatikkoa yhden rasian valmiina. Se riittää minulle ja J:lle. Tänään menemme suvun joulupöytään. J:n äiti toi eilen kinkkua. Isossa uunissa paistettua.

Tämä on minun ja J:n toinen joulu. Luin vanhoja joulujen blogitekstejä. Voi minkälaisia jouluja. Nyt on hyvä.

Tähtipullia

Leivon tänään tähtipullia. Tähti tulee piparitaikinasta, pulla on Pirkkaa ja pakasteesta. Piparitaikina on jääkaapissa kovenemassa. Pipariresepti on äidiltä saatu ja kai mummukin teki sillä reseptillä. Yhden satsin pipareita jo tein pari viikkoa sitten, mutta ne on syöty. Vähän annoin poiskin. Tästäkin satsista riittää annettavaa. Piparit on minusta aika kiva joulunaluslahja.

Tehtiin töissä  viikolla piparkakkutaloja. Nekin on jo syöty. Omanlaisiaan olivat, monenlaisia. Pipareiden leipomisessa on jotain nostalgista ja yhteisöllistä, tunnelmallista, lempeää ja lämmintä.

Luin Hesarista juttua, jossa oli listattu suurimpiä syitä ihmisten irtisanoutumisiin. Liika työtaakka, huono esimiestyö, halu saada oma elämä hallintaan, enemmän aikaa muulle kuin työlle, halu etsiä työ, joka ei vaadi koko ihmistä. Kuulosti niin tutulle, vaikken irtisanoutunutkaan, vaan vaihdoin työpistettä. Enemmän aikaa piparinleivontaan, vähemmän sähköpostisaastetta, vähemmän katkonaisia unia, enemmän kirjanlukua.

Kissakin makaa sylissä. Pesee itseään ja nuolee välillä kättäni. Lapset touhuavat yläkerrassa, J on treeneissä. Minä paistan tähtipullia.

Puhuttavaa

Joskus on vaikea puhua. On vaikea aloittaa tai vaikea pukea sanoiksi mitä haluaisi sanoa. Joskus tuntuu, että toinen ei haluaisi kuunnella ja siksi sanat juuttuvat kurkkuun. Mutta kun on alkuun päässyt, puhuminen on koko ajan helpompaa. On helpompaa sanoa, että miltä tuntuu ja miksi. Vaikeakin aihe on puhuttavissa, kun on harjoitellut helpommilla.

Käytän töissä kuvia apuna sanojen löytymiseen. Toisen on helpompi pukea sanoiksi omia toiveita, kun jotain siitä näkyy kuvassa. On helpompi sanoa, että valitsin tämän kuvan, koska... Kuin että ottaisi tyhjän paperin ja kirjoittaisi siihen asiansa tai puhuisi sen minulle, lähes vieraalle.

J:n oli alussa vaikea puhua. En osaa, hän sanoi. En osaa. Sanoin, että autan kyllä. Ei puhuminen vieläkään ole helppoa J:lle, mutta hän puhuu teksteillä ja musiikilla. Kirjoittaa asiansa tai pyytää kuuntelemaan jonkun biisin, johon joku toinen on jo purkanut asian, jonka J haluaa sanoa. Nykyään J osaa jo sanoa sanoillakin. Puhua miltä tuntuu ja miksi. Mikä pelottaa. Mikä on hyvä. Mitä hän haluaa ja mitä ei.

Minäkin opettelen puhumaan. Pahoitan mieleni tai haluan jotakin. Mistä toinen voi tietää mistä on kyse, jos en kerro? Joskus on vaikea aloittaa, kun sanat juuttuvat kurkkuun, mutta on se helpompaa kerta kerralta.

Niin. Tänä viikonloppuna on taas puhuttu, kun lapset ovat isällään ja olemme kahden. Mitä haluamme ja mitä emme. Miltä toinen tuntuu. Mikä on ihanaa ja miksi. Millainen on tulevaisuus. Ja tulevaisuus näyttää hyvältä.

Joululistoja

Blogin päivitystahti näyttää hiipuneen. Tämä kun on ollut tämmöinen kriisinpurkublogi, niin tuntuu kummalta kirjoittaa, että kaikki hyvin.Tänä aamuna heräsin jo ennen viittä. Keitin kahvit, luin lehteä ja söin pipareita. Kissa kehräsi jaloissa ja sitten kurkki ikkunasta. Olisinhan tuota voinut nukkuakin, vaan ei nukuttanut. Jos ottaisi päiväunet myöhemmin?

Joulun suunnittelu on meneillään. Tai ei kai siinä paljon ole suunnittelemista. Lapset menevät isälleen, minä ja J aattona mummulaan jouluruualle ja sitten varmaankin syömme suklaata ja luemme kirjoja. Lapset ovat tehneet lahjalistoja, mutta eivät ne vielä valmiita ole. Mieli vielä muuttuu. Molemmat tuntuvat toivovan yhtä lelua ja pipareita. Pipareita siksi, että ne ovat niin hyviä, että niitä voisi syödä vaikka kuinka monta kerrallaan, mutta äiti mokoma aina sanoo, että nyt riittää. Omia pipareita voisi syödä niin paljon kuin haluaa. Isompi tietää jo, että joulupukkia ei ole. Siksi hän tekeekin omat lahjatoiveet sekä äidille että isälle. Pienempi toivoo lahjoja vain pukilta.

Toin omasta kodista joulukoristelaatikon eilen tänne kotiin. Ehkä pitää vähän joulua laittaa. Ainakin jouluntähti valoineen. Rauhallista joulunodotusta jokaiselle. Olkoot joulunne onnellinen ja lempeä.

Terve kuin mikä

Kävin työtervydessä laboratoriokokeissa. Normaali työnantajan jokakolmisvuotinen proseduuri, johon liittyy parin viikon perästä työterveyshoitajan tarkastus. Laboratoriotäti antoi nivaskan lomakkeita täytettäväksi ennen hoitajan tapaamista. Alkoholinkäytön audit-kuponki, diabetesriskiä kartoittava kysely, kaikenlaisia työoloja kartoittava monisivuinen kuponki ja työuupumusta enteilevä kysely. Tuo työuupumus-lomake mietitytti kovasti. Nyt voin laittaa hyvällä omallatunnolla lähes kaikkiin kohtiin "ei lainkaan", mutta sen sijaan viime keväänä arviot olisivat olleet ihan toiset. Kysymykset olivat semmoisia, että viime keväänä olisin varmaan itkenyt jo siitä ajatuksesta, että jotakuta kiinnostaa jaksamiseni. Sitä ei nimittäin kovin kummoisesti ollut. Onneksi älysin lähteä!

Toinen terveyteen liittyvä asia on se, että nyt on otettu askelia itsensä hoitamiseen perussairauden osalta. Olen käynyt neurologilla kahteenkin kertaan, silmäpolilla ja pään magneettikuvassa. Lääkityksen vaihto on mietinnässä, lääkärin mukaan kannattaisi, mutta sivuvaikutuslista mietityttää. Lisäksi aloitin liikuntaharrastuksen. Liikunta piristää, vaikka aiheuttaakin kyllä tilapäisiä kolotuksia lihaksiin, joita en tiennyt olevankaan. Kaikki hyvin siis.

Niin ja kun muistan mennä sänkyyn ajoissa, nukun riittävästi. Nukkumisessa ei ole mitään vaikeaa, mikä on ihanaa, kun niin usein on ollut.

Itsetunnosta

Blogistaniassa heräsi keskustelua huonosta itsetunnosta. Että mitä niiden naisten päässä liikkuu, jotka arvottavat itseään muiden hyväksynnän kautta? Miksi? Miksi se oma hyvä olo ja onnistumisen tunne on toisen taskussa? Miksi jotkut antavat kohdella itseään huonosti? Ja vielä uudelleenkin?

Mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi. Myönnän heti, että minulla on sellainen. Siis huono itsetunto. En koe olevani juuri mitään, mikään tai kukaan. Kaikessa tekemisessäni on mielestäni vikaa ja kun en saa kaikesta vuolaita kehuja (niinkuin kukaan ei saa), "tiedän" olevani oikeassa. Huonosti onnistuin. Kun mies haluaa omaa rauhaansa ja ilmaisee sen tylysti: en kelpaa miehelle. Kun koululta tulee wilmaviesti: epäonnistunut kasvattajana. Lapsella rikkinäiset housut ja vessan hanassa hammastahnaa: epäkelpo kodinhengetär. Töissä pidän rimaa usein niin korkealla, että tunnen olevani keskimääräistä huonompi työntekijä, vaikka järjellä ajatellen en ole. Ja mitä väliä?

Itsetuntoni on kehittynyt huonoksi lapsuudessa. Kelpaamattomuus omille vanhemmille. Sitten nuoruudessa hapuilua uravalinnassa. Ei niin onnistuneita miessuhteita. Joitakin vähemmän onistuneita työpaikkavalintoja ja työyhteisöjä. Ja kas. Tässä olen tämmöisenä.

Lainaus Suomen Mielenterveysseuralta:
Hyvä itsetunto tarkoittaa myönteistä realismia omista mahdollisuuksista. Se on myönteinen, mutta samalla totuudenmukainen arvio itsestä. Terve itsetunto kehittyy lapsuudessa ja nuoruudessa, myönteisten kasvukokemusten avulla. Myöhemminkin itsetuntoa voi vahvistaa, ja itsetunto on usein erilainen eri elämän vaiheissa. Itsetunnon ja oman toiminnan yhteydet ovat kahdensuuntaisia. Itsetunto - tai yhtä lailla sen puute - vaikuttaa toimintaan ja ratkaisuihin. Hyvä itsetunto lisää usein valmiuksia nähdä omat kyvyt sekä mahdollisuuksia ympärillä, huono itsetunto taas kaventaa mahdollisuuksia. Huono itsetunto voi johtaa myös pätemisen tarpeesta johtuvaan suorittamiseen ja koetun stressin lisääntymiseen. Hyvä itsetunto helpottaa elämää, mutta heikko itsetunto ei tarkoita epäonnistumista elämässä. Heikonkin itsetunnon kanssa voi opetella tulemaan toimeen, ja sitä on mahdollista myös kohentaa.

Pärjään kohtuullisen hyvin huonon itsetuntoni kanssa. Ihailen ihmisiä, joilla on hyvä. Tarkkailen heitä ja ihastelen heidän rohkeuttaan. Tapaansa suhtautua asioihin. Yritän ottaa oppia. Vaikka järjellä ymmärrän, että olen ok itsenäni, tunteen tasolla tilanne on usein toinen. Silti pärjään ja suoriudun. Toki jätän mahdollisuuksia käyttämättä. Voisin olla jotain muutakin, enemmän, parempaa. Mutta näin on hyvä. Riittävän hyvä.

Melkein vuosi

Minun ja J:n suhde on kestänyt kohta vuoden. Vasta vuoden! sanoisin. Niinkuin jo alussa tuntui, että olisin tuntenut hänet aina, tuntuu samoin yhä. Hänen ajatuksenjuoksunsa on yhä ymmärrettävää ja loogista, hän tekee tekoja, jotka ovat minusta oikeita. Tietystikään en aina ymmärrä häntä. Voiko nainen aina miestä ymmärtää? Tai toisinpäin. Mutta pääsääntöisesti ymmärrän hänen tekonsa ja niiden vaikuttimet.

Kun ensimmäisen yhteisen viikonlopun jälkeen kirjoitin, että olen onnellinen nyt, niin olen onnellinen yhä. Vaaleanpunaisissa vieläkin. Tai ehkä ennemminkin taas. Suhteemme kävi melkoisessa kriisissä, ero ei ollut kovin kaukana. Mutta siitä on päästy ohi. Ehkä en ollut osannut näyttää aiemmin, kuinka tosissani olin? Tai ehkä J ei ollut ymmärtänyt, kuinka tosissaan halusi olla minun suhteeni? Ehkä se päivä ja sitä seuranneet olivat niitä, jolloin määriteltiin suhteen ehdot. Minä sanoin, että tässä on minun rajani. Tässä. Ja J hyväksyi rajani. Sen päivän jälkeen ei siitä asiasta ole ollut ongelmaa.

Vuoteen mahtuu uusi työ ja uusi koti. Molemmat ovat hyvin. Työnilo on palannut. Töissä on ihana käydä. Nukun yöni hyvin, teen työni työpaikalla ja kotini rauhoitan perheelle. Uusi koti alkaa tuntua kodille. Menneisyyden haamut on imuroitu nurkista ja meidän perheemme on täyttänyt talon. Ja vaikka J kaipaa kodissaan rauhaa, kaipaa hän meitäkin, jos olemme pois.

Lapset ovat asettuneet uuteen elämäänsä. Pienempi piirtää päiväkodissa perheeseen äidin, isomman, itsensä, J:n ja kissan. Meidän perheen. Isompi soittaa koulun jälkeen aina J:lle, jos hänellä on kysymyksiä. "Saako L tulla meille?" "Saanko menä leikkipuistoon?" Minulla ja J:llä on yhteinen tili, josta yhteinen talous hoidetaan. Yhdestäkään kauppareissusta ei ole tarvinnut riidellä.

Melkein vuosi. Enpä olisi silloin arvannut.

Yksinolo, rauha ja hiljaisuus

On ihanaa tuntea itsensä ihanaksi. Tunne siitä, että kelpaa sellaisenaan, on kaunis ja haluttava, viisas ja vahva, on mahtava. Käpertyminen toisen kainaloon, oleminen hiljaa ja lähekkäin, hengityksen kuunteleminen. Parta kutittaa poskea, on turvallinen olo.

Ja sitten toisena hetkenä, kun selkä kääntyy, käsi laitetaan pois, suu menee viivalle, toinen muuttuu puhumattomaksi. Eleillä, ilmeillä, sanoilla kerrotaan, että en ole tervetullut. Toivotaan, että menisin pois. Olisin näkymätön ja kuulumaton. Pois. Se tunne, kun kyyneleet nousevat silmiin, katse sumentuu, kurkussa on pala. Tunne, että ei kelpaa, vaikka yrittää parhaansa. Koittaa tehdä asiat niinkuin hyvä olisi ja silti ei olekaan mitään. Tuntee itsensä rumaksi. Epäviehättäväksi. Huonoksi.

J kaipaa aika usein yksinoloa. Paljon enemmän kuin minä. Toisinaan hän on kykenemätön näyttämään yksinolon tarvettaan asiallisesti. Ei pysty muuhun kuin torjumaan minut. Toisinaan huomaan tarpeen ajoissa ja väistyn. Joskus harvoin J osaa jo itse sanoa, että kaipaa rauhaa. Ymmärrän kyllä rauhan, hiljaisuuden ja yksinolon tarpeen, mutta sitä en ymmärrä, että sen varjolla voi loukata.

Yritän ymmärtää, että J ei tee sitä tahallaan, ei loukkaa tahallaan. Mutta en ymmärrä kuitenkaan. Olen pitkän aikaa epävarma. En uskalla koskettaa, kun en tiedä, että laitetaanko käsi pois, vetäydytäänkö. En aloita keskustelua, kun en tiedä onko vastassa mykkä hiljaisuus. Kestän huonosti selvän torjunnan. Paremmin kestän sen, että minulle ei puhuta, luokseni ei tulla, ettei kosketeta, kun itse koitan pysyä eri huoneessa. Puuhailen pyykkipinon kanssa tai korjaan housunpolvia. Voin kuvitella, että ehkä minulle puhuttaisiin, jos niin tahtoisin.

Kun J on saanut tarpeekseen yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta, hän palaa läsnäolevaksi. Silittää ohimennen, vetää kainaloon, hymyilee jutuilleni. Ja kelpaan taas. On tämä parisuhteen opettelu joskus vähän monimutkaista.

Isäpuolia ja kokonaisia isiä

Tämä viikko on ollut J:n kanssa erittäin seesteinen. Viime viikonloppuna oltiin kahdestaan ja puhuttiin asioita selviksi. Pelkoja, toiveita, tarpeita. Hyvää oloa ja huonoa oloa. Kaikki tarpeellinen tuli sanottua ja nyt on hyvä. Kummallakin. Vaikka ennenkin oli varma olo, nyt on varmempi.

Vein perjantaina lapsia isälleen ja kävin samalla omassa talossani. En tuntenut siellä enää niin suurta kaipausta kotiin kuin aiemin olen tuntenut.Tuntui, että ehkä olisin kohta valmis luopumaan?  En tiedä. Ehkä.

Lasten kanssa viikon teema oli isänpäivä. Pienempi halusi tehdä päiväkodin askartelun J:lle. Tekikin ja halusi antaa heti, kun on oikean isänpäivän isällään. Kysyin, että haluaako tehdä isälleen kortin kotona. Onko pakko? kysyi lapsi. Ei ole pakko,  ei. Pienempi näki kolmena yönä painajaisia. Isänpäiväkö syynä? Isomman kanssa puhuttiin viime vuoden isänpäivästä. Kun omaa isää ei ollut mailla halmeilla, äiti kävi päiväkodin isänpäiväkahvilla ja ukki tuli syömään kakkua ja ottamaan vastaan lahjoja. Paremmin nyt kai kuitenkin.

Semmoinen viikko. Onneksi isänpäivä on pian ohi ja tavallinen arki jatkuu. Arki on hyvä.

Sairastupa

Perhe sairastaa. Lapset yskii ja räkii, kurkut on kipeät. Pienempi valitti jo korvaansakin. J on antibioottikuurilla. Isompi piti hakea kesken päivän koulusta, kun henki ei kulkenut kunnolla. Onneksi kotona on lääkettä siihen.

J ilmoitti jo aamulla, että jos isompi tulee kipeämmäksi, hän voi hakea ja hoitaa. Vei isomman aamulla kouluun, ettei kastuisi koulumatkalla. Ja kun koululta sitten soitettiin, J lähti heti töistä, nouti lapsen, hoiti, lääkitsi, ruokki lastani. Tämmöisellä hetkellä olen niin kiitollinen ja onnellinen, että minulla on J. Meillä on J. On sitä niin monenlaisia sairastupia nähtykin. Yhtä aikaa siis paha mieli kipeistä ja hyvä mieli kipeiden hoidosta. Sellaista tänään.

Hyvä olo

Tänään ei tunnu olevan mitään kriisiä. Töissä oli hyvä päivä. Yleensä aina töissä on hyvä päivä. Lapsillakin oli ollut hyvät päivät, toisella koulussa ja toisella päiväkodissa. Kissallakin näyttäisi olevan hyvä päivä. Maha täynnä, vähän ulkoilua ja nyt päiväunilla. J:lläkin on ollut varmaan hyvä päivä, ainakaan ei ole kuulunut soraääniä. J on vielä töissä, me muut jo kotona.

Tänään lähdetään viikonlopun viettoon meidän vanhaan kotiimme, joka  nyt palvelee vapaa-ajan asuntona. Laitetaan tulet tuttuihin uuneihin, lämmitetään sauna. Laitetaan jotain hyvää ruokaa. Huomenna tehdään syystyöt. Puutarhakalusteet suojaan, hiekkalelut pois. Aiemmin olen jo tyhjentänyt saunan padan ja kylmävesiastiat etteivät jäädy.

On hyvä olo.

Tulen huminaa, pyykkejä, talven tuloa

Tuli humisee peltikuorisessa pönttöuunissa. Kissa nukkuu sylissäni. Ulkona on pakkasta, puut ovat kuurassa. Kuppi kahvia käden ulottuvilla. Laitoin jo pyykkikoneen pyörimään. Tämän päivän suunnitelmana on laittaa lihapata hautumaan uuniin ja käydä naapurikunnan isommassa kaupassa katsomassa lapsille vaatetta. Isommalle toppahousut, talvitakin ostin jo kevään alennusmyynnistä. Pienemmälle katson välikausivaatteita alennusmyynnistä kevättä varten. Molemmille olin ostanut uudet talvikengät kevään alennusmyynnistä. Olin jo unohtanut ne, mutta onneksi huomasin ennenkuin ostin uudet.

Arjessa on jatkuvuuden tuntu. Päivät seuraavat toisiaan, talvi seuraa syksyä. Pyykit pestään ja laitetaan kuivumaan. Lapset kasvavat ja vaatteet käyvät pieniksi. Vaikka minä pysyisin paikallani, kaikki muuttuu. Lapset ovat tänä viikonloppuna isällään ja minulla on vähän ikävä. En tänään innostu omasta ajasta, haluaisin lasten metelin tänne. Vaikka en sitä sitten aina jaksakaan. Ehkä vain pitäisi lähteä liikkeelle? Nauttia hiljaisesta päivästä? Ottaa itselle arkeen voimia kiireettömästä vapaudesta? Nyt kuuntelen vielä hetken tulen huminaa.

Usko hyvän voittoon

Elämässä minua on usein kannatellut luja luottamus ihmiseen ja ihmisen vilpittömiin pyrkimyksiin hyvästä. Vaikka monenlaista on nähty, en silti ole kyynistynyt. Anteeksiantaminen on helppoa, kun uskoo hyvän voittoon. En ole koskaan ollut pitkävihainen. Enkä helpolla menetä luottamusta siihen, etteikö toisessa ole hyvää ja pyrkyä parempaan. Joskus tietysti pyrky jää monilla mittapuilla ohueksi, vaikka ehkä sille ihmiselle onkin äärirajoilla.

Nykyään tällä luontaisella taipumuksella on käyttöä töissä. Teen töitä ihmisten kanssa, joita moni pitää täysin epäonnistuneina. Eivät he ole. Tai no ehkä monilla mittareilla ovat, mutta heistä löytyy kuitenkin lämpöä ja lojaaliutta, oikeudenmukaisuutta, toivoa tulevasta ja unelmia. Mietin työssäni, että miten sitä hyvää voisi kasvattaa. Lähes kaikki ovat tai ovat olleet päihdeongelmaisia. Huumeita, viinaa, pillereitä, kaikkea sekaisin ja erikseen. Minun työhöni ei kuulu päihdeongelmien käsittely, mutta kyllähän niitä usein sivutaan. Elämä kun on kokonaisuus, eikä yksi osa ole irrallinen.

Töissä varmaan tärkein taito minulla on ihmisen kohtaaminen. Pysähtyminen yhden ihmisen eteen. Näkeminen ja kuuleminen. Uskominen. Kunkin omien vahvuuksien löytymisessä auttaminen ja eteenpäin saattelu. Kuljen heidän rinnallaan vain hetken, päästän heidät siivilleen ja toivon lujasti, että siivet kantaa.

Ehkä tästä syystä oma tilanne näyttäytyy minulle lähes pelkkänä onnena ja aurinkona. Pikku kupruja on. Elämässä aina.

Hetkien kertomuksia

Joskus sitä vaan ei jaksa. Milloin mitäkin. Väsyy ja tulee mitta täyteen. Päättää, että antaa olla. Nyt olen väsynyt varmaankin hyväätarkoittavien kommentteihin. Kuten olen aiemminkin sanonut, blogi ei ole koko totuus. Arjen uskollinen kuvaus. Vaan se on hetkien kertomus. Milloin joku hetki päätyy blogiin? Se vaatii, että hetkessä on jotain minulle merkityksellistä.

Vaikka kirjoitin alkoholiongelmasta, ei se tarkoita, että elämämme pyörisi sen ympärillä. Normaali arki on normaalia arkea. Lapset eivät ole vaarassa. Lapset ovat kaikkeni, en asettaisi lapsia vaaraan. Osaan kyllä arvioida milloin hetkien kertomuksesta siirrytään arjen kuvaukseen ja milloin on aika tehdä valintoja.

Kukin tekee valintansa ja päätöksensä aina senhetkisen tiedon ja tunteen varassa. Toisena hetkenä voisi tulla toisia päätöksiä. Tähän asti olen antanut J:lle anteeksi. Ehkä jotkut eivät anna anteeksi uudelleen ja uudelleen. Minä annan. Ehkä se on jonkun mielestä viesti J:lle, että hän saa tehdä mitä huvittaa. Minulle ja toivottavasti myös J:lle se on viesti, että J teki virheen ja sai anteeksi. Kyllä ihmiset tekevät virheitä. Jokainen. Minäkin. Toivottavasti saan ne anteeksi, kun tarve on.

Kommentoijat ovat sitä mieltä, että mitään puoliskoja ei ole. Että pitää olla sinut itsensä kanssa ja sitten uutta miestä kehiin. Mutta minä en usko niin. Jos näillä satojen kirjoitusten pohdinnoilla ei itseään tunne, niin mitä se vaatisi? Alusta asti J on tuntunut puoliskolta. Kuin olisin tuntenut aina. Minulla ei ole tässä hetkessä halua luopua puoliskostani. Autan siinä mitä juomattomuus vaatii, jos J antaa auttaa.

Kommentointi toistaiseksi rajoitettua.