Aamulla minun hermoni kiristyivät. Lapset olivat jo toppahaalareissaa, minäkin jo talvikengät jalassa. Auton avaimet olivat hukassa. Mies oli käynyt illalla autolla jossakin ja sitten hukannut avaimet. Ei löytynyt, ei. Otin vara-avaimet. Auton ovi ei auennut niillä. Ilmeisesti lukko oli käytön puutteesta jumissa, tavallisesti kun käytän kauko-ohjainta. Ei auennut, ei millään. Hermo alkoi kiristyä, kello kulki, töihin piti joutua. Lopulta laitoin miehen viemään lapsia pulkalla ja menin itse etsimään avaimia. Ja löytyiväthän ne ja minäkin ehdin suunnilleen ajoissa töihin.
Töihin ajellessa mietin, että miten voikaan olla erilainen käsitys siitä, että miten arjen pitäisi sujua. Ei mies ollut millänsäkään. Joskushan sitä saattaa myöhästyä töistä. Voihan tuota vaikka jäädä poiskin, jos ei ovi aukea. Minun mielestäni ei voi. Minun mielestäni tavarat laitetaan suunnilleen ainakin omille paikoilleen, eikä töistä myöhästytä kuin perin juurin tärkeästä syystä. Se ehkä eniten hermostutti, että mies varasti minun aikaani ja minun rutiinejani, eikä ollut edes pahoillaan.