Kevät on tulossa. Aurinko paistaa jo päivällä melkolailla lämpimästi, vesipurot lirisevät teillä ja ikkunoiden likaisuus paljastuu. Niinkuin aina keväällä. Tänä keväänä vain tuntuu olevan jotenkin toisin. Mieli halajaa vapaille laitumille. Kevät kun tulee, tekee mieli pakata tavarat ja muuttaa uuteen kotiin. Ostaa uuteen keittiöön uudet, kirkkaat verhot ja keittää kupillinen kahvia. Yksi kupillinen, yhdelle. Tuntuu, että ei millään jaksa tätä jatkuvaa säätämistä, riitelyä, mököttämistä ja eri mieltä olemista. Tai sitä, että toinen ei halua osallistua, ei kantaa vastuuta, ei ottaa osaa. Mutta sitten kuitenkin haluaa, että häntä ei jätetä sivuun. Ja minun syyni on, jos hän kokee, että hänet on syrjäytetty. Kun lapset huutavat, että "äiti nukuttaa", mies ottaa nokkiinsa. Minä kuulemma olen opettanut heille moista.
Miten en jaksaisi kannatella miestä? Huolehta kaikista asioista ja samalla huolehtia hänen hyvästä mielestään. Ettei vaan tulisi paha mieli. Olisi päivä aurinkoinen aina. Koska aina se on minun syyni, kun asiat eivät mene mieleisesti. Silloin kannattaa mököttää.
Ehkä ensimmäinen konkreettinen teko lähdön eteen: hain lapsille uutta hoitopaikkaa työpaikan vierestä.