Näin unta. Heräsin, kun varpaita paleli. Unessa oli lämmin. Olin unessa elokuvissa erään miehen kanssa. Istuimme viimeisellä rivillä. Elokuvateatterin penkeissä ei ollut käsinojia, vaan penkki oli yhtenäinen. Tai ainakin meidän kohdaltamme oli. Penkit olivat siniset, sellaiset hieman mustalla taitetun väriset. Pehmeän siniset. Pehmeä oli penkkikin. Elokuvasta en muista mitään. Miehestä muistan. Hänen kätensä, hänen tuoksunsa. Elokuva ei unessa ollut se asia, joka meitä kiinnosti.
Tällä kertaa tunsin unessa olevan miehen. En oikeassa elämässä koskaan ryhtyisi hänen kumppanikseen. Tiedän liikaa hänen moraalikäsityksestään ja alkoholinkäytöstään. Mutta unen tunnelma oli ihana. Ovatko lämpöä, lempeyttä ja läheisyyttä vaille jääneet helppoja tapauksia miehille, jotka haluavat jotain? Voisinko tosielämässä unohtaa tärkeänä pitämäni asiat saadakseni läheisyyttä? Jos joku pitäisi hyvänä, niin olisinko valmis mihin hyvänsä? Olisinko? Haluaako alitajunta taas näyttää minulle jotakin?