perjantai 19. elokuuta 2011

Yrittämisestä


Eilen kirjoitin hiipuvasta työpaikkasuhteesta, joka koskaan ei ole suhteen tasolle noussutkaan. Joku lukija kommentoi hämmästyneenä, että eikö meidän pitänyt mieheni kanssa yrittää. Niin, yrittää piti. Mutta mikä on sitä yrittämistä? Milloin katsotaan, että minä olen yrittänyt riittävästi? Nyt lasken yrittämiseksi sen, että ei erota. Jatketaan yhdessä. Yhdessäolon jotenkin siedettäväksi tekemisen takia myydään koti ja muutetaan vuokralle. Jotta mies pääsisi vähemmällä tai siis toisin sanoen, jotta mies ei ahdistuisi siitä, että pitäisi tehdä jotain, mutta kun ei viitsi ja minä teen kaiken ja se ahdistaa. Yhdessä yrittämisen nimissä minä luovun unelmastani kodista maalla ja mies saa vähätöisen kodin kaupungissa. Minä yhä jatkan kaiken kustantamista. Mies on aloittanut opinnot ruhtinaallisella reilun 200 euron opintotuella ja minä tuen hänen uravalintaansa maksamalla kaiken. Onko se yrittämistä? Pyrin olemaan riitelemättä miehen kanssa. Olen sopuisa ja ystävällinen. Myös sinä iltana tällä viikolla, kun mies joi taas kerran itsensä humalaan ja herätti minut sitten humalaisilla jutuillaan keskellä yötä ja valvoin kaksi tuntia. Mitään en sanonut, kun kerran asiasta on jo niin monta kertaa puhuttu. Mieshän pian ahdistuisi moisista keskusteluista. Olen suostunut yrittämisen nimissä jopa seksiin. Onko se parisuhteen parantamisen yrittämistä? Vai mikä on?

Mitä minun pitäisi tehdä, että voisi sanoa, että yritän tosissaan? En minä voi tunteitani muuttaa. En minä miestäni rakasta, en luota häneen, en pidä hänen kosketuksestaan. Sillekään en voi mitään, että minulla on tunteita työkaveriani kohtaan. Onko se yrittämistä, että annan sen asian hiipua hämäriin ja unohdan kaiken sen, joka minua on kannatellut? Eikö se nimenomaan ole yrittämistä, että ainoa mies, joka kanssani puhuu minulle merkityksellisistä asioista on mieheni? Tai siis tarkemmin sanoen ei puhu, eli kukaan ei puhu. Onko se yrittämistä, että jään yksin? Vai mikä on?