Yksin pärjääminen ja nojan kestävyys

Edelliseen väsymystekstiin vielä pohdinta minun ja J:n parisuhdekiisistä. Tietenkin parisuhteen kriisit saavan aikaan lisäuupumusta. Pään surina, että miten meille käy ja miten tästä jatketaan, on omiaan aiheuttamaan minulle uupumista. Joinakin päivinä, kun on paljon ajateltavaa, en jaksaisi tehdä mitään. Ajattelu vie voimat.

J on tiennyt taudista koko ajan. Aivan alusta asti. En ole sitä mitenkään salannut. Mutta siltikin olen. En kerro oireista, ettei hän huolestuisi. Näytän vain positiivia lehtijuttuja tai tutkimustuloksia. Kerron kaikki lääkärin hyvät sanomiset. Tavallaan haluan säästää J:n siltä mielipahalta, jonka "viallisen vaimon" ottaminen jo lähtökohtaisesti voisi aiheuttaa. Ja ennenkuin kommentoijat taas ehtivät sanomaan, että parisuhteessa ei noin pidä olla, sanon että ei pidäkään ja että se ei ole J:n vika.

Edellisessä avioliitossani ei mies pystynyt käsittelemään diagnoosiani oikein mitenkään. Ehkä olisi tarvittu vastasairastuneiden perheleiri tai jotain, mutta eihän hän olisi sellaiselle varmaankaan lähtenyt. Sairastuminen oli ikäänkuin minun henkilökohtainen tragediani, ei mitään mikä perhettä koskettaisi. Vaikka tilannehan oli tietenkin kaikkea muuta.

Ehkä tästä syystä en osaa nojata J:n tukeen. En pysty luottamaan, että jos nojaan, tuki löytyy, eikä kaaduta molemmat. Nojaan varmaan vasta sitten, kun en muuta voi, vaikka olisi varmasti hyvä harjoitella jo ennen kuin on pakko. Ehkä pitäisi opetella päästämään irti yksin pärjäämisen eetoksesta ja opetella pyytämään apua.

Ihan pian. Kohta.

En usein ole kirjoittanut sairaudestani, koska en koe sen elämääni määrittelevän. Tietenkin taustalla ja alitajuntaisina valintoina. Sairastan siis aaltomaista ms-tautia, lievää sellaista. Diagnoosi on vuodelta 2009, oireita jokunen vuosi jo ennen sitä. Tiedän, että stressi ja sairastelu pahentaa tilannetta ja olenkin koittanut välttää molempia.

Nyt olen huomannut, että olen väsynyt. En pelkästään haukottelevan väsynyt, vaan uupunut. Ei jaksa ryhtyä. MS-taudin uupumusta sanotaan fatiikiksi ja se on suurin työkyvyttömyyseläkkeen syy ms-tautisilla. Tietenkään en myönnä olevani uupunut. En ole yhtään kertaa sanonut lääkärille olevani muuta kuin virkeä, pirteä, innokas ja täynnä voimaa. Vaikken olekaan.

Olen järjestänyt elämääni niin, ettei se väsyttäisi minua. En harrasta mitään säännöllisesti kodin ulkopuolella, kun kuitenkaan en jaksaisi aina lähteä. En tapaa ystäviä tai sukulaisia kuin joskus harvoin. En vain jaksa edes suunnitella tapaamista. Käperryn työn ja kodin väliseen kuplaan. Jaksan vielä ne molemmat, vaikka työtä on mielestäni liikaa jaksamiselleni. Odotan viikonloppuja ja lomapäiviä, loppuviikon lyhempiä päiviä.

Esimies tietää, että sairastan. Olen sanonut, että osaan itse sanoa, kun en jaksa. Mutta osaanko? Nyt olen ärtynyt sekä töissä, että kotona lapsille. Nukkuisin 9-10 tuntia yössä ja silti haukottelen. Väsyn pelkästä ajatuksesta, että rutiineihin tulee muutos. Pärjään, kun päivät seuraavat toisiaan samanlaisina. Toki on parempia päiviä. Metsäretkiä, yllättäen tehtyjä kivoja juttuja, pihatöitä, suursiivouksia. Mutta sitten onkin jo ihan väsähtänyt.

Aaltomaisessa muodossa taudin oireet tulevat ja menevät aaltomaisesti. Minä odotan aina, että kohta tämä loppuu. Kohta on ohi. Kohta jaksan, kohta näen kirkkaasti, kohta muisti toimii taas tavallisesti, kohta taas pääsen portaat ylös ilman, että joka askelmaan pitää keskittyä. Kohta. Ja usein niin käykin. Kohta.

Kohta on kesäloma ja kohta en ole enää uupunut.

Terve kuin mikä

Kävin työtervydessä laboratoriokokeissa. Normaali työnantajan jokakolmisvuotinen proseduuri, johon liittyy parin viikon perästä työterveyshoitajan tarkastus. Laboratoriotäti antoi nivaskan lomakkeita täytettäväksi ennen hoitajan tapaamista. Alkoholinkäytön audit-kuponki, diabetesriskiä kartoittava kysely, kaikenlaisia työoloja kartoittava monisivuinen kuponki ja työuupumusta enteilevä kysely. Tuo työuupumus-lomake mietitytti kovasti. Nyt voin laittaa hyvällä omallatunnolla lähes kaikkiin kohtiin "ei lainkaan", mutta sen sijaan viime keväänä arviot olisivat olleet ihan toiset. Kysymykset olivat semmoisia, että viime keväänä olisin varmaan itkenyt jo siitä ajatuksesta, että jotakuta kiinnostaa jaksamiseni. Sitä ei nimittäin kovin kummoisesti ollut. Onneksi älysin lähteä!

Toinen terveyteen liittyvä asia on se, että nyt on otettu askelia itsensä hoitamiseen perussairauden osalta. Olen käynyt neurologilla kahteenkin kertaan, silmäpolilla ja pään magneettikuvassa. Lääkityksen vaihto on mietinnässä, lääkärin mukaan kannattaisi, mutta sivuvaikutuslista mietityttää. Lisäksi aloitin liikuntaharrastuksen. Liikunta piristää, vaikka aiheuttaakin kyllä tilapäisiä kolotuksia lihaksiin, joita en tiennyt olevankaan. Kaikki hyvin siis.

Niin ja kun muistan mennä sänkyyn ajoissa, nukun riittävästi. Nukkumisessa ei ole mitään vaikeaa, mikä on ihanaa, kun niin usein on ollut.

Sairastupa

Perhe sairastaa. Lapset yskii ja räkii, kurkut on kipeät. Pienempi valitti jo korvaansakin. J on antibioottikuurilla. Isompi piti hakea kesken päivän koulusta, kun henki ei kulkenut kunnolla. Onneksi kotona on lääkettä siihen.

J ilmoitti jo aamulla, että jos isompi tulee kipeämmäksi, hän voi hakea ja hoitaa. Vei isomman aamulla kouluun, ettei kastuisi koulumatkalla. Ja kun koululta sitten soitettiin, J lähti heti töistä, nouti lapsen, hoiti, lääkitsi, ruokki lastani. Tämmöisellä hetkellä olen niin kiitollinen ja onnellinen, että minulla on J. Meillä on J. On sitä niin monenlaisia sairastupia nähtykin. Yhtä aikaa siis paha mieli kipeistä ja hyvä mieli kipeiden hoidosta. Sellaista tänään.

Lääkärissä ja muita ajatuksia

Olen aika huono sairastaja. Tai tavallaan hyvä, mutta itselleni huono. En mene lääkäriin ennenkuin tilanne on lähes mahdoton. En pidä lääkärissäkäynnistä. Minusta se on luovuttamista. Joskus pitää käydä, kuten perjantaina, kun niskakivut olivat yltyneet siihen mittaan etten saanut nukuttua, kipu itketti, pää ei kääntynyt, eikä buranalla ollut mainittavaa vaikutusta. Nyt tilanne on parempi, pää pysyy pystyssä jo suunnilleen ilman kipua, vaikka liikkeet sattuvatkin. Töissä olin tietenkin koko viikon normaalisti. Luulen yhä olevani töissä tärkeä ja korvaamaton, vaikken olekaan.

Toinen lääkärissäkäyntiä kai vaativa vaiva olisi perussairauteni MS-tauti. Se on pitkän oireettoman kauden jälkeen herännyt ja oireilee nyt jo kohtuullisen monipuolisesti, joskaan ei vakavasti. Keväällä jo hoitaja oli sitä mieltä, että oireitten perusteella ehkä lääkityksen vaihtoa pitäisi miettiä, mutta neurologi tuumasi, että katsellaan. Lääkkeenvaihtohan ei välttämättä tarkoittaisi parannusta, vaan se voisi olla huononnuskin. Mutta tietenkään kukaan ei voi tehdä nyt mitään, kun en taaskaan mene lääkäriin. Tällä viikolla sain sen verran aikaan, että kävin optikolla, joka totesi sen minkä jo tiesin. Näön sumeneminen johtuu taudista, eikä sille voi mitään. Paitsi ehkä vaihtaa lääkettä.

Sairastamiseni on vähän siitäkin ongelmallista, etten pyydä apua. Puren hammasta ja teen itse, jos läheiseni eivät ymmärrä auttaa pelkästään sillä, että olen nöyrtynyt sanomaan, että jotain on vialla. Eivätkä tietenkään ymmärrä. Lapsilleni osaan jo suunnilleen sanoa, että äiti ei nyt pysty tai äiti ei jaksa, mutta en muille. En edes J:lle. Hoidan kaikki minulle kuuluvat askareet, vaikka en oikein kykenisikään. Ja sitten olen itsekseni ylpeä, kun pystyin ja kykenin kuitenkin. Ja vähän pettynyt, kun kukaan ei auttanut. Vaikken edes pyytänyt.

Tulevaisuus pelottaa toisinaan. Olen jotenkin jo alistunut siihen ajatukseen, että vanhuuseläkkeelle jäänti ei ole minun juttuni, vaikka eihän sitä voi tietää. Voihan se ollakin. Tavoite on, että pysyisin kunnossa niin kauan, että saan lapset suunnilleen isoiksi. Tavoite kai vaatisi, että kävisin siellä lääkärissä ja koittaisin olla aktiivisempi hoitamaan itseäni. Mietin toisinaan, että pitää ymmärtää muuttaa ajoissa helpompaan asuntoon. Ettei liikuntakyvyn heikkeneminen ja kodin menetys tule yhtä aikaa. Että valmistautuisi. Vaikka voihan se olla, ettei liikuntakyky heikkenekään. Varsinkin jos kävisi aika ajoin siellä lääkärillä.

Tänään mietin sitä, miten J kestää sen, että en ole terve. Kyllähän hän tietenkin tietää mikä minua vaivaa, mutta en tiedä ymmärtääkö. Sitten kun ymmärtää, että mitä tämä kai tuo tullessaan, niin hyväksyykö? Ehkä, ehkä ei. Ymmärrän kyllä kummatkin. Tulevaisuus riehakas ja iloinen, täynnä haaveiden toteutumista vai minun kanssani kitinöitä kuunnellen? Olen kuitenkin iloinen, että nyt on näin. Joutaa sitä murehtia yksin jäämistä sitten, kun on jäänyt.

Yhdestä kaikille

Pienempi on kipeänä. Kipeät lapset tietävät aina huonosti, jos ollenkaan, nukuttuja öitä. Huolta. Likapyykkiä. Järjestelyjä. Vaikka arki yksinhuoltajana rullaa ihan kohtuullisen mallillaan, on nämä erikoispäivät vähän ongelmallisia. Ensimmäinen ongelma tulee kaupasta, jonne ei pääse. Ja kun tämä tukiverkko on niin heiveröinen, ei kukaan käy kaupassa. Pärjätään nyt sillä mitä on. Toinen ongelma on sen terveen tekemiset. Mihinkään ei oikein pääse, yksin pitää leikkiä, kaikki on tylsää. Ei saisi metelöidä, kun kipeä nukkuu. Kolmas ongelma on omat työt. Töissä pitäisi olla, vaan ei voi. Näin ollen perutaan, siirretään, sovitellaan, hoidetaan töitä kotoa sen kipeän kanssa. Ei oikein tunnu riittävän yhdestä kaikille, jos joku on kipeä.

Toinen juttu sinänsä on se yksinäisyyden tunne, jota koen. Pärjään mielestäni hyvin yksin, arki ei ole ongelmallista. Osaan ja pystyn. Mutta se tunne siitä, että tarvitsisin jonkun vierelle sanomaan, että jaksat sinä, pystyt sinä. Joku keittäisi sen kupin kahvia minulle ja sanoisi, että juo tuosta ja levähdä hetki. Osaan minä itsekin kahvini keittää, mutta se on eri asia. Laittaahan se J kohta viestin, että hyvin sujuu, mutta kuitenkin. Yksin se oksennus vain on siivottava. Huonosti nukutut yöt eivät kyllä sovi minulle sitten yhtään...

Sairaslomalla

Kirjoitin joku aika sitten kipuilusta töissä. Että miten väkeni ansaitsee parempaa johtamista. Että onko tämä minun tappeluni? Näyttää tappelu siirtyneen seuraavaan vaiheeseen. Jouduin alkuviikosta puhutteluun. Mielestäni aivan ylimitoitettuun, epäoikeudenmukaiseen, valheelliseen. Johtamisen näkökulmasta huonosti hoidettuun tilanteeseen. Mitättömistä asioista tehtiin suuria. Esimieheni oli ottanut kaksi ylimmästä johdosta tilaisuuteen mukaan. Ilmoitti minulle reilua tuntia ennen, joten olin yksin. Itsessään tilanne meni ihan hyvin. Jälkipelit jatkuivat vielä viikolla, puolin ja toisin.

Itse koin, että esimieheni ei pysty käsittelemään minua. On niin paljon heikompi ja huonompi, että ei pysty. Joutuu ottamaan taustajoukot mukaan, kun puhuu minulle. Yksi aihe oli puuttumiseni hallinnollisiin prosesseihin. Myönnän. Olen ollut vailla selkeitä ohjeita, perusteluja päätöksille, parempia päätöksiä. Nyt kun itse olen rivimiesten ja -naisten rinnalla, näen niin paljon selkeämmin johdon harhaantumisen arjesta. Joo, olisin voinut toimia hienotunteisemmin. Menen päin. Aina. Kun tapana on. Vaikka viisaampaa olisi toimia toisin. Olin kuulemma estänyt esimiestäni saamasta auktoriteettiasemaa. Minunko vika se on, jos väki kokee hänet epäoikeudenmukaisena?

Siitä huolimatta, että mielestäni olin toiminut ainakin kohtuullisen oikein ja vaikka mielestäni esimieheni oli se, joka on toiminut väärin tai ainakin vääremmin, menetin yöuneni. Sinnepä vain, puf, katosivat. Ei tietenkään täysin kokonaan, mutta menivät kovin heikoiksi. Työntekemiseni kyseenalaistaminen, koko työuran mitätöiminen puheen tasolla, epäilyt rehellisyydestäni, huonosta työstä ja työtoveruudesta syyttäminen. Vaikuttaahan ne alitajuisesti. Kyllähän terve ihminen huonosti nukuttuja öitä kestää, minäkin olen kestänyt kymmenittäin, mutta nyt alkoi perussairauskin oireilla. Menin sitten käymään työterveyslääkärillä. Niin ihana lääkäri, kuunteli koko jutun, aina viime talvesta asti. Tuli tulokseen, että nyt tarvitsen lepoa ja määräsi kaksi viikkoa sairaslomaa. Sanoi, että kyllä ihminen saa olla heikko. Kaikki ovat heikkoja, jokainen tavallaan. Että ei tarvitse jaksaa, jos ei jaksa. Tuli sinne paperiin joku diagnoosikin. Lepäillään nyt sitten. Onhan tässä ollutkin melkoinen vuosi.

Pistelee

Tähän aamuun heräsin jälleen jäykkänä ja puutuneena. Viime aikoina olen usein herännyt niin. Päivän käynnistyessä sitten vähän vertyy. Nyt tuntuu kuitenkin puutuminen ja pistely olevan tavallista pahempaa. Kun istun tässä sohvalla, jopa kämmeniä pistelee puutumus.

Ei tämä mitään tavatonta ole. Tauti tulee ja menee, vaikka koskaan ei parane. Pelkkiä oireita voidaan hoitaa. Parempia päiviä on ylivoimaisesti enemmän, joten ei mitään hätää. Mutta nämä päivät muistuttavat siitä, että muutaman vuoden päästä voi tilanne olla toinen. Tai sitten ei. Ei voi tietää. Siksikin tulevaisuus joskus pelottaa, vaikka ei kai tarvitsisi. Päivä kerrallaan ne menevät huonommatkin.

Toisinaan luen sairastuneiden keskusteluja parisuhteen etsinnästä. Miten vaikeaa on löytää rinnalle ihminen, joka haluaa olla siinä sairaudesta huolimatta. Että jo ottaessaan tietää saavansa "virhekappaleen" ja silti ottaa. Vaikka tietää, että elämä on ehkä työläämpää, silti haluaa olla siinä. Ei niitä halukkaita kai kovin sankoin joukoin löydy. Vaikka muuten olisi mukavaa, niin tulevaisuus pelottaa. Minkäs teet.

Vähän kipeä

Tällä viikolla olen ollut töissä hieman puolikuntoisena. Flunssa se vain, kurkku kipeä, räkää, yskää ja äänen käheyttä. Tänään alkoi tuntua, että ei jaksaisi enää. Ajatus ei tahtonut kulkea ja vastaansanominen ärsytti tavallista enemmän. Ehkä jotain tekemistä on silläkin, että heräsin neljältä. Heräsin, en saanut unta ja ryhdyin töihin.

Tapana kai aika monella on tehdä töitä vähän kipeänä. Jos ei ole kuumettakaan, niin jos sitä tänään vain? Julkinen keskustelu siitä, että ensimmäisen sairaspäivän pitäisi olla palkaton, ei helpota tunnollisia. Mikähän päivä se sitten olisi, jolloin olisi riittävän kipeä olemaan kotona sairastamassa?

Tällä viikolla vielä sain tiedon sukulaismiehen kuolemasta. Hetken verran minua vanhempi. Vähän kipeä. Vähän kipeänä töissä. Ja sitten kuollut.

Sairauspostaus

Joskus blogin alkuvaiheissa kirjoitin siitä, että olen sairas. Yleensä tauti ei vaivaa arjessa, useimmat päivät ovat aivan "terveitä". Mutta onhan se olemassa. Itselläni on jokapäiväinen pistoslääkitys. Jonkinverran pahenemisvaiheita on ollut, mutta niistä on selvitty. Ne ovat olleet yleensä raajojen hallintaan liittyviä; käden ja jalan toiminta ei ole sitä, mitä haluaisi. Näkökin oli yhdessä vaiheessa toisesta silmästä hyvin sumea, mutta kyllä sekin siitä parani. Jonkinverran on tuntomuutoksia ja -puutoksia, mutta ei siten, että elämä siitä häiriintyisi. Väsymys on yleisin oire, mutta toistaiseksi sekin on lepäämällä mennyt.

Sen sijaan minua usein mietityttää taudin vaikutus psyykkiseen puoleen. Kuinka paljon tekemiini päätöksiin vaikuttaa se, että en ole terve? Pelkäänkö tulevaisuutta enemmän? Vai vähemmän? Elänkö tässä päivässä enemmän vai vähemmän siksi, että olen sairas? Joinakin päivinä tuntuu, että olen kyvytön tuntemaan. Toisinaan tuntuu, että tunnen vahvasti. Teenkö päätöksiä niinä päivinä ja onko ne silloin minun päätösiäni vai taudin? Väsynenä ja stressaantuneena huomaan olevani keskittymiskyvytön ja äreä. En pysty pitämään mielessäni asioita siten kuin haluaisin. Toisina päivinä olen ahdistunut. Olenko minä oikeasti vai luulenko olevani? On vaikea myöntää itselleen olevansa kuitenkin sairas. Voi mennä vielä monta vuotta ennen kuin myönnän, että elämä nyt vain meni näin. Silloin ehkä niitä sairaita päiviä on enemmän kuin terveitä. Kuinka paljon tulevaisuuden suunnitteluun vaikuttaa sekin, että ehkä sittenkin on hyvä, että rinnalla on joku joka tuntee minut näiltä kaikilta puolilta? Että ei tarvitse jollekin uudelle ihmiselle kertoa, että elämä ei sitten jatku näin, vaan se muuttuu. Vai ottaako riskin olla yksin?

Kuumeisia lapsia

Lapset ovat kipeitä. Kuumeessa kummatkin. Isompi yskii lisäksi. Ei mitään kamalan vakavaa. Lastenohjelmia jaksetaan katsoa ja kuume on saatu lääkkeellä laskemaan. Ruokaakin on syöty ainakin jonkinverran, juotavakin on maistunut.

Yö oli aivan repaleinen. Kuume itketti, lääke sitäkin enemmän. Sitten kun kuume laski, tuli hiki. Toinen ei voinut nukkua, kun sattui. Toinen ei voinut nukkua, kun ei ollut äiti vieressä. Lopputulema oli, että lapset nukkuivat olohuoneen sohvalla ja minä puoliksi sohvalla ja puoliksi jalkarahin päällä. Aamulla oli kyllä sekä kankea että väsynyt olo. Sitten lähdin töihin. Mies hoiti sairaat.

Flunssankarkoitus

Flunssa tekee tuloaan. Heräsin tähän aamuun räkäisenä ja kurkku kipeänä. Jos nyt hyviä puolia etsii, niin olen lomalla jo valmiiksi, joten ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä. Sen lisäksi lapsetkin ovat vielä puolikuntoisia omasta flunssastaan, joten ei ole paineita mihinkään suureellisiin ulkoiluihin. Ollaan siis kotosalla. Katsellaan lastenohjelmia, isompi halusi pelata konsolilla jonniinlaista autopeliä. Taitaa tulla yöpaitapäivä.

Noin yleisesti ottaen uskon flunssankarkoituksessa perinteisiin keinoihin. Kovaa saunomista ja tiukat löylyt, kuumaa juotavaa, C-vitamiinia ja lepoa. Otan minä joskus jotain lääkettäkin, jos olo kovin huononee ja on silti pakko mennä ja jaksaa. Ja nenää huuhtelen suolavedellä. Lasten osalta uskon, että on koko talvi päästy vähillä sairastamisilla nimenomaan saunan ja sen lisäksi mustikkasopan ansiosta. Jos näillä selviää, niin hyvä. Mihinkään korvatulehduskierteisiin ei ole jouduttu, eikä muihinkaan. En kyllä usko, että oikeasti äidin tekemisillä on paljonkaan tekemistä sen kanssa, kuinka lapset sairastaa. Taitaa olla jotain geneettistä?

Toivotan teille kaikille tervettä päivää! 

Pikkuinen sairastaa

Kuopus on kuumeessa. Isompi on ollut yskässä jo viikon, joten odotettavissa oli tämäkin. Minä jäin kotiin kuopuksen kanssa, mies kai tulee kohta puolenpäivän jälkeen ja päästää minut töihin. Ei töissä nyt mitään ihan hirveän akuuttia ollut, yksi kokous meni sivusuun, mutta niitähän tulee uusia kuin sieniä sateella. Ensi viikon loman takia käyn kuitenkin laskut ja muut katsomassa eteenpäin.

Kuopus ei siis ole kamalan kipeä. Kuumeessa vain ja räkä valuu. Tytön kanssa on mukava olla, kun ei ole kiire. Istutaan ja katsotaan lastenohjelmia. Leikitään välillä. Syödään viinirypäleitä. Olen samalla ehtinyt jo hoitaa pyykit ja tiskit, jotka tavallisena päivänä olisivat odottaneet minua illalla.

Viime aikoina olen ollut väsynyt siihen jatkuvaan meteliin ja minussa roikkumiseen, mitä kotielämä on. Koko ajan joku huutaa äiti, äiti. Mies kulkee perässä. Kaikki haluavat nukkua vieressä ja pitää kädestä, niin lapset kuin mieskin. Heti herättyä se roikkuminen alkaa. Yleensä vain ja ainoastaan äiti kelpaa. Mies tietenkin käyttää sitä hyväkseen, eikä edes yritä kelvata. Mies haluaa myös huomiota, koko ajan. Jos olen koneella, mies haluaa nähdä mitä teen. Kenelle kirjoitan ja mitä. Lapset haluavat nähdä, mitä kuvia koneella on. Parempi mennä muiden ehdoilla, ei jaksa muutakaan. Välillä tuntuu, että ahdistun tähän. Kotona minulla ei ole koskaan yhtään hetkeä yksin. Tai no yöllä jos nousen, niin saattaa olla. Tai aamulla viiden aikaan. Sellainen hetki, että olen omassa kodissani itseni kanssa. Ilman, että kukaan vaatii mitään.

Mutta siis tänään on pikkuisen kanssa ollut sellaisia hetkiä. Istutaan vain yhdesä, äiti ja tytär. Ei ole mitään hätää. Ei ole mitään kiirettä. Ollaan vain kaksin.

Sairauspohdintaa

Eilen oli esikoisella maha kipeä. Sattui ja kovasti, kiersi ja käänsi. Päiväunien jälkeen sitten tuli oksennus. Se helpotti. Maha ei ollut enää kipeä, vaikka koko päivänä ei ruoka kyllä maistunut. Varalta siirsin jo olohuoneen ison maton rullalle, otin sankon esille, mutta varotoimet olivat turhia. Lisää ei tullut. Ilmeisesti siis päästiin tästä mahataudista helpolla. Kuopus on vielä ainakin täysin oireeton.

Samalla kun olin esikoisen sairasvuodeseurana, luin oman sairauteni potilasjärjestön lehteä. Sairastuttuani oli kova tarve tiedolle, niinkuin varmaan monilla on ja siinä samalla liityin myös järjestöön. Lehti itsessään on hyvin kirjoitettu ja kauniisti taitettu. Sisältää niin henkilöreportaaseja kuin viimeisimpiä tutkimustuloksiakin. Mutta jotenkin aina lykkään lehden avaamista. Kun se tulee postista keksin monia juuri tärkeämpiä juttuja, joiden takia lehden voi laittaa sivuun. Siirtelen sitä pöydällä monta päivää ennenkuin luen sen. Luen kuitenkin, jokaisen artikkelin vielä yleensä, mutta jotenkin sen lehden lukeminen on vaikeaa. Kai se on se, kun itse on vielä hyvässä kunnossa. Lähes terve. Voi huijata itseään, että ei minulla mikään ole. Vaikka onkin päivittäinen lääkitys, silti tauti ei juuri itsestään muistuttele. Vielä. Lehden artikkeleissa ne ihmiset, joiden tauti on huomattavasti pahempana, kertovat selviytymistarinoita siitä, että miten elämä silti on elämisen arvoista. Elämässä on paljon hyvää sieltä pyörätuolistakin käsin. Tai vaikka on joutunut työelämästä jo pois jaksamisen takia, silti voi tehdä monia mielekkäitä asioita.

On niin jotenkin vaikea huijata itseään, että on terve, kun niitä lukee. Tulee moneksi päiväksi sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli tämä elämä. Elettynä. Miettii itseään, että kuinka minulle sitten käy. Että onko vaikkapa mitään järkeä koskaan enää haaveilla siitä rintamamiestalosta, kun ne on pyörätuolilla niin epäkäytännöllisiä. Vaikka on aivan mahdollista, että juuri minä en edes pyörätuoliin päädy. Ei kai elämäänsä voi elää odottaen pahinta? Vai onko se vain järkevää suhtautumista? Ennakointia? Ei sitten tule niin yllätyksenä? Kun kunto huononee, voi jatkaa elämäänsä lähes ennallaan, kun on varautunut?

Vuoden saldo

Monet blogistit näyttävät näinä päivinä tekevän yhteenvetoa kuluneesta vuodesta. Miksenpä minäkin? Hyvähän se on välillä katsoa taaksepäin, ottaa oppia virheistä ja muistella myös ilon ja onnen hetkiä. Siispä tässä saldoa.

Parisuhteet kaikesta huolimatta kai hienoisesti plussalla. Ainakin jos vertaa edelliseen vuoteen, joka oli parisuhteen kannalta pelkkää miinusta. Eroaikeista huolimatta saatiin keskustelu käyntiin ja pahimmat kriisit selätettyä kohtuulliseksi arjeksi. Monilla varmasti on ollut onnellisempi parisuhdevuosi ja toki toivoisin itsellenikin sellaista, vaikkapa jo seuraavalle vuodelle. Se toinen suhde, joka kai tavallaan jossain vaiheessa oli jonkinlainen parisuhde, jää plussalle reilusti.

Lapset plussalla! Uusi päiväkoti on sujunut hienosti, isompi sai selätettyä alkuvuoden sairastelut ja käytökseenkin saatiin diagnoosi. Pienempi on oppinut niin paljon uusia taitoja. Molemmat ovat omia kultasiani ja yhä viihtyvät öisin kainalossa.

Asuminen hieman miinukselle. Ei kai oikein muuta voi sanoa, kun oma koti on myynnissä ja on muutettu kerrostaloon vuokralle. Vaikka täällä kaikki onkin lähempänä ja työtä vähemmän, niin mielelläni olisin siellä uuneja lämmittänyt, kasvimaata kuokkinut ja omassa rauhassa ollut. Mutta ei siis niin huonoa ole elo täälläkään, huonomminkin voisi olla.

Sukulais- ja ystävyyssuhteet on vähän siinä ja siinä. Omaan sukuun on positiivista yhteyttä pidetty, siskon kanssa välit ovat erinomaiset, ystäviä olen tavannut aika huonosti. Miehen sukulaisiin taas, no, niin, no... Siis ei niin hyvin. Ystäviin olen ottanut huonosti yhteyttä. Kriisit ja väsyminen, elämäntilanne kaikkinensa, ei vaan jaksa ja mitä sitä oikein sanoisi, että kriisiä on? Ja kun mihinkään ei oikein ilman lapsia voi lähteä ja jos lapset on mukana, niin kaikki keskittyminen menee siihen. Ystävät ovat vielä aika kaukana, edellyttäisi matkustamista. Ensi vuonna paremmin.

Työelämä plussalla. Ura on edennyt kaikilla mittareilla, töihin on yhä mukava mennä ja työkaverit ihan parhaita. Haasteita on riittävästi, ei kuitenkaan liikaa. Työmäärä uudessa työssä alkuvaiheen jälkeen asettunut kohtuullisiin uomiinsa. Palkka on riittävä. Ei siis valittamista.

Harrastukset ovat niin ja näin. Kun harrastaminen keskittyy yhdistystoimintaan, niin ylä- ja alamäkiä on. Yhdessä yhdistyshankkeessa vastatuulta, toisessa myötätuulta, kolmas menee painollaan. Olo on useimmiten aika saamaton ja laiska, enemmän pitäisi tehdä, mutta kai se pelkkä osallistuminen ja läsnäolokin on enemmän kuin monilla muilla? Niin ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin on sitä jotain tullut tehtyäkin. Jokatapauksessa hienoja ihmisiä on tavattu ja yhdessä tehty asioita. Lopputulos kuitenkin: plussaa. Harrastuksena mielelläni tekisin myös käsitöitä ja lukisin kirjoja, mutta molemmat ovat olleet huonolla tolalla tänä vuonna. Housunpolvia on paikattu, sitä liene ei voi laskea ja sanomalehdet luettu, sitäkään ei kai voi lukemiseksi sanoa? Sitten joskus paremmin nämäkin.

Terveys on ollut hyvä, ainakin kun vertaa siihen mitä se voisi olla. Alkuvuoden sairaalan johtanut myyräkuume ja parit silmätulehdukset, yksi poskiontelotulehdus, epämääräinen joukko flunssia, ajoittaista selkä- ja niskakipua, mutta siltikin kokonaisuudessaan varsin terve. Omilla jaloilla joka päivä liikkeelle, eikä jatkuvasti satu mihinkään.

Tässä kai tärkeimmät, unohtuikohan joku? Unelmista on luovuttu tänä vuonna, kaivellaan niitä esiin taas ensi vuonna. Vuosi se oli tämäkin. Toivotan kaikille oikein onnistunutta vuotta 2012!

Tähden lentoa,elämää rentoa, ei huolen häivää, iloisin mielin kohti huomista päivää! Uusi vuosi tuokoon taikaa, iloa ja onnen aikaa!

Joulusuunnitelmista ja hysteriasta

Päiväkodissa on rokkoepidemia. Päiväkotiin jalkautui jopa perusterveydenhuollon henkilöstö näytteitä ottamaan. Epidemiasta näyttäisi tulevan jonkunasteinen hysteria. Meillekin soitettiin eilen kesken päivän, että vanhempi lapsista on haettava kotiin, kun hänellä on nyt SE ROKKO. Haettiin kotiin ja vietiin lääkäriin, joka sanoi, että ei. Hikinäppyjä vaan, ei mitään rokkoa. Mutta tarkkailkaa nyt kuitenkin.

Joulun suunnitelmiin tämä nyt vaikuttaa kuitenkin siten, että tarkkaillaan. Äitini on ollut sairaana, joten en kyllä todellakaan aio tartuttaa häneen mitään, jos sen voin välttää. Nyt siis katsellaan, että tuleeko kukaan kipeäksi, onko kenelläkään näppyjä, sattuuko kurkkuihin, nouseeko kuumetta. Mieskin luuli jo yöllä olevansa kovassa kuumeessa, mutta ei sitten ollutkaan minkäänlaisessa. Hysteria tarttuu. Ei vain nyt sitten jouluun ole enää kovin montaa päivää aikaa, joten tarkkailun tuloksista täytyy päättää aika äkkiä. Saa nähdä. Mutta ei kyllä niin kamalasti haittaisi joulu kotona...

Joulunodotusta

Lasten synnyttyä sovimme, että joka toinen joulu on toisen suvun ja joka toinen toisen suvun. Joskus olemme menneet sukulaisiin, joskus sukulaiset ovat tulleet meille. Tänä vuonna on minun sukuni vuoro. Äiti on ollut kipeänä, joten menemme minun sukuni luokse. Varmaan siskon kanssa laitamme joulua äidille valmiiksi, että äiti pääsee vähemmällä.

Viime jouluna meillä oli kylässä anoppi ja appi. Koko joulun. Ja minä sairastuin aattona ja makasin kipeänä koko joulun joutuen sitten lopulta uutenavuonna sairaalaan. Luulin aivan vakavasti, että sairastaminen on henkistä laatua. Että sairastuin anopista pahaan luulotautiin. Ei se sitten lopulta totta ollut, mutta mielenkiintoinen ajatus. Voiko pelkkään pahaan oloon sairastua? Siis hyvinkin fyysisesti.

Päätin viime jouluna, että tämä on viimeinen tämmöinen joulu. Joulu, jossa on liikaa olutta. Liikaa asioita, jotka ovat tärkeitä aikuisille. Liian vähän rauhallista yhdessäoloa ja lepäämistä. Liian vähän minun näköistäni joulua. Ei taida tästä tulla sen kummempaa?

Väsymys ja voimaantuminen

Väsymystä on kahdenlaista. Siis ainakin kahdenlaista. On varmaan useammanlaistakin, kun vähän pohtii. Mutta nyt siis tarkoitan fyysistä ja henkistä. Molempia on tällä hetkellä. Tämä onneton syysflunssa on verottanut fyysisiä voimavaroja aivan liikaa ja siihen yhdistettynä huono, tai lähes olematon nukkuminen, on väsymys aika selviö. Tämän fyysisen väsymyksen lisäksi olen väsynyt henkisesti. Sekin lienee selvää. Haluaisin vain, että kaikki olisi jo ohi. Pois. Siis ei elämä kokonaan, vaan tämä tilanne. Henkinen väsyminen väsyttää enemmän, siihen ei nukkuminen, eikä kahvinjuonti auta.

Pohdin tässä yksi päivä, että mistä saa voimaa. Siis mikä voimaannuttaa, jos nyt termejä haluaa käyttää. Voimaantuminenhan on itsestä, sisältä lähtevä prosessi, mutta kyllä siinä voi joku auttaakin. Voimaantuessaan kokee itsensä vahvaksi, kykeneväksi tekemään päätöksiä ja kykeneväksi laittamaan päätökset toimintaan. On kyky ja halu toimia tavalla, jonka itse tietää oikeksi. Oma voimaantuminen tuntuu usein lähtevän siitä, että on asettanut itselleen jonkin tavoitteen ja sitten pääsee siihen. Vaikka tavoite olisi pienikin, siihen pääseminen lisää luottamusta omiin kykyihin. Luottamusta omaan elämänhallintaan ja luottamusta omiin taitoihin ja tietoihin. Varmaan täytyisi taas asettaa itselleen jotain konkreettisia pieniä tavoitteita, joihin pääseminen antaa voimaa. Tai sitten voisi tarkastella työelämän haasteita voimaantumisen näkökulmasta. Mitkä haasteet olisivat sellaisia, jotka onnistuessaan antaisivat voimaa eteenpäinkin? Sitten ehkä olisi voimaa vähitellen tarttua niihin isompiin tavoitteisiin.

Kuten voimaantumisen teoriat jo sanovat, voimaantuminen lähtee sisältä. Kukaan ei voi sitä voimaa antaa. Kauhalla ojentaa. Itsestä se pitää löytyä. Sitä täytyy nyt lähteä etsimään. Ensin keitän kuitenkin kahvit, sen fyysisen väsymyksen selättämiseksi, että jaksaisin käydä henkiseen kiinni.

Sairas, sairaampi, sairain

Perheessä on perinteinen syysflunssa. Sen lisäksi tarjolla on ollut silmätulehdus, jonka on nyt sairastanut 3/4 perheestä. Syysflunssa oireilee perinteisesti; räkää, kurkkukipua, kuumetta, yskää. Sen lisäksi ainakin aikuisilla on ollut kaikkia jäseniä koskevaa kolotusta ja särkyä. Pienimmäinen tuntuu pääsevän helpoimmalla ja hyvä niin. Silmätulehdus, vähän räkää, vähän yskää. Minulla tauti on sikäli ikävä, että perussairaudesta johtuen tahtoo kaikki taudit oireilla kaupan päälle toisinkin. Pitäisi siis voida levätä, että ei sairastuisi pahemmin.

Mutta lepo. Se ei onnistu. Koska mies on aina sairaampi kuin minä. Se on miehen luonto. Mies haluaa kipeänä, että häntä passataan. Tuodaan lääkettä ja kuumaa juomaa, laitetaan peittoa paremmin, haetaan filmejä katsottavaksi. Eikähän siinä mitään, mutta kun minäkin olen sairas. Kun mies huomaa, että palvelutaso alkaa heiketä, hänen tautinsa saavuttaa uuden vaiheen. Eilen se oli pyörrytys. Ei voi tehdä mitään, eikä mennä mihinkään, eikä muutoinkaan olla mitenkään läsnä lapsiperheen kipeässä arjessa, kun pyörryttää. Saattaahan se pyörryttääkin, mutta kun näitä on vuosien varrella nähty niin paljon, niin vähän epäilyttää.

Myös lääkitsemisessä on eroja. Minä en usko, että ylenmääräinen lääkitseminen on hyväksi. Kaikenlaiset sekoitukset sekaisin saavat varmasti aikaan elimistössä jotakin, mikä ei ole toivottavaa. Hirveä lääkitys on luonnotonta. Onhan sitä tauteja, joita on pakko lääkitä. Itsellänikin on perussairauteen jatkuva lääkitys, mutta flunssa, joka tulee ja menee ja on aikansa. Minun piti käydä miehelle apteekissa ja saaliina oli kuumaan veteen sekoitetttavaa flunssalääkettä, yskää hillitseviä tabletteja, nenäsumutetta, särkylääkettä ja imeskeltäviä kurkkukipulääkkeitä. Lisäksi mies kaivoi esiin minulle kerran reseptillä melkein poskiontelotulehdukseen määrätyt lääkkeet nenän tukkoisuutta hillitsemään. Kaikkia otetaan annostuksen ylärajalla tai hieman yli. Ja tähän päälle silmätipat siihen silmätulehdukseen. Voisiko sekin jo pyörryttää?

Itse olen toistaiseksi tyytynyt särkylääkkeeseen (auttaa sekä kuumeeseen, kurkkukipuun että kaikkiin jäsenkolotuksiin), nenän huuhteluun suolavedellä (on tehokasta) sekä ruokakaupassa myytäviin kurkkupastilleihin yskää makuuasennossa hillitsemään. Eikä pyörrytä.

Tauti tulossa

Isompi lapsista on ollut flunssassa. Räkää ja yskää, ehkä kurkkukin kipeä. Kuumetta ei ole vielä ollut. Pienempikin jo eilen aivasteli, eli taitaa olla kohta pienelläkin. Ja nyt on minullakin kurkku kipeä. Minulla ei vielä mitään muuta, mutta ehtiihän tuo vielä alkaa.

Yleensä en juuri sairasta tai ainakin sairastan niin harvoin, että elän sellaisessa harhakuvitelmassa, että olen yleensä terve. Hyvähän se on olla sitä mieltä, siis että kokee itsensä voittopuolisesti terveeksi ja on hämmästynyt sairastuttuaan, että kuinkas tässä näin kävi, enhän minä ikinä. Lapsilta kaikenmoiset kiertävät taudit tarttuvat aika helposti, mutta yleensä mieheen, ei minuun. Ehkä kaikenmoinen paine altistaa myös sairastumiselle?