Hetkien kertomuksia

Joskus sitä vaan ei jaksa. Milloin mitäkin. Väsyy ja tulee mitta täyteen. Päättää, että antaa olla. Nyt olen väsynyt varmaankin hyväätarkoittavien kommentteihin. Kuten olen aiemminkin sanonut, blogi ei ole koko totuus. Arjen uskollinen kuvaus. Vaan se on hetkien kertomus. Milloin joku hetki päätyy blogiin? Se vaatii, että hetkessä on jotain minulle merkityksellistä.

Vaikka kirjoitin alkoholiongelmasta, ei se tarkoita, että elämämme pyörisi sen ympärillä. Normaali arki on normaalia arkea. Lapset eivät ole vaarassa. Lapset ovat kaikkeni, en asettaisi lapsia vaaraan. Osaan kyllä arvioida milloin hetkien kertomuksesta siirrytään arjen kuvaukseen ja milloin on aika tehdä valintoja.

Kukin tekee valintansa ja päätöksensä aina senhetkisen tiedon ja tunteen varassa. Toisena hetkenä voisi tulla toisia päätöksiä. Tähän asti olen antanut J:lle anteeksi. Ehkä jotkut eivät anna anteeksi uudelleen ja uudelleen. Minä annan. Ehkä se on jonkun mielestä viesti J:lle, että hän saa tehdä mitä huvittaa. Minulle ja toivottavasti myös J:lle se on viesti, että J teki virheen ja sai anteeksi. Kyllä ihmiset tekevät virheitä. Jokainen. Minäkin. Toivottavasti saan ne anteeksi, kun tarve on.

Kommentoijat ovat sitä mieltä, että mitään puoliskoja ei ole. Että pitää olla sinut itsensä kanssa ja sitten uutta miestä kehiin. Mutta minä en usko niin. Jos näillä satojen kirjoitusten pohdinnoilla ei itseään tunne, niin mitä se vaatisi? Alusta asti J on tuntunut puoliskolta. Kuin olisin tuntenut aina. Minulla ei ole tässä hetkessä halua luopua puoliskostani. Autan siinä mitä juomattomuus vaatii, jos J antaa auttaa.

Kommentointi toistaiseksi rajoitettua.

Vilpittömiä ajatuksia

Kuten arvelinkin edellisen postauksen kommentissani, pulman julkiseksi tekeminen havahduttaa meitä molempia. Huolestuneille kommentoijille tiedoksi, että en aio katsoa J:n juomista. Olen sitä yhdessä suhteessa jo niin kauan tehnyt, että enää en tee. J:llä on ollut etsikkoaika tässä asiassa ja nyt se on käytetty. Minun pitkäpinnaisuuteni on käytetty loppuun ja tästä edetään suurinpiirtein kerrasta poikki-systeemillä.

Sanoin J:lle, että olen jo tehnyt surutyön suhteen loppumisesta, eikä se enää minua pelota. En ole valmis tähän millä ehdoilla hyvänsä, vaan pelkästään omillani. Ehkä J oli luullut, että anteeksipyynnöllä ne on kuitattu, aina tähän asti ja eteenpäinkin? Uudelleen ja uudelleen. Mutta joutui huomaamaan, että niin ei olekaan. Minullakin on rajani ja ne tuli vastaan.

Huomasin itsessäni uutta päättäväisyyttä sen jälkeen, kun olin kirjoituksen tehnyt ja kun tiesin J:n sen lukeneen. Että en ole enää yksin ja kanna häpeällistä salaisuutta, vaan uskallan sanoa ääneen missä mennään. J vaikutti olevan kirjoituksesta näreissään. Ehkä se ollut hänelle yksityisasia? Ehkä hän ei pidä siitä, että hänen toimiaan kyseenalaistetaan? Ehkä se näyttää kirjoitettuna pahemmalta? Avautuu enemmän silmien eteen?

Sain entiseltä sivusuhteeltani viestin maanantaina. Oli lukenut blogia ja sanoi, että ei minun tarvitse tehdä uudelleen samoja virheitä. Eikä tarvitsekaan. Ja hän tietää mistä puhuu, kun kannatteli minua niin kauan. Kerroin J:lle, että sain viestin. Haluaisin setviä suhteen kriisit J:n kanssa kahdestaan niin, että sovittu sana pitää. Mikä kahdestaan puhutaan, se meille jää ja todeksi elää. Ei niin, että minun pitää varmistella selustaani.

Uskon vilpittömästi, että J rakastaa minua. Uskon siihenkin vilpittömästi, että hän todellakin tulee tekemään parhaansa, että minäkin voin rakastaa häntä. Nyt ja myöhemmin. En usko, että tämä tarina päättyy vielä aikoihin.

Vieläkö kerran

Niin se vaan on, että jokainen ottaa vastuun itsestään ja omasta elämästään. Vaikka kuinka haluaa syyttää jotakuta toista kaikesta. Haluaisi sanoa, että minulla olisi hyvin, jos sinä olisit tai jos sinä tekisit. Mutta kuitenkin se vastuu omasta onnesta on itsellä.

Sitä toivoo, että elämänkokemuksista viisastuu. Näkee kauempaa ja osaa lukea vihjeet. Ei luule itsestään mitään, mitä ei ole. Mutta ei se niin käy. Sitä on kuitenkin sokea, aivan sokea. Ja samalla kun on sokea, haluaa uskoa omaan mahtavuuteensa.

J:llä on alkoholiongelma. Sen kanssa on pärjätty koko aika. Riidelty kyllä, monta kertaa. Lupailtu, niinkuin alkoholisti lupaa. Olen uskotellut, että ei se niin paha ole. Pärjään kyllä. Se pysyy hallinnassa. Ja kun J on selvänä niin ihana. Paras minulle. J ei juo viikolla ja viikonloppuisinkin vain ehkä kerran kuussa, ei aina niinkään usein. Mutta kun juo, juo viikonlopun putkeen ja tarkoittaen putkeen. Illan ja yön, aamun, päivän ja illan ja yön ja vielä loivennetaan. Sääntö on ollut, että ei silloin, kun lapset ovat kotona. Että ei yhtään kertaa. Onko pitänyt? Ei. Olen saanut pidettyä lapset pois J:n läheltä silloin. Eivät ole nähneet mitään. Minä olen. J riitelee kanssani humalassa. Aina. Ja riitelee muidenkin kanssa. Olen tullut jätetyksi monta kertaa. Yhtä monta kertaa on pyydetty anteeksi. Ja annettu. Olen sanonut J:lle, että annan anteeksi niin monta kertaa kuin pystyn. Sitten kun en enää pysty, en anna. Sitten, kun hyvä olo ei enää palaa. Sitten, kun tuntuu vain pahalta. Sitten en anna anteeksi.

Kerran olen pelännyt. Näin, että J saattaisi tehdä jotain. Näin ilmeestä. Ei tehnyt mitään, mutta olisi voinut. Silloin J oli mökillä. Sotki minun asioitani puhelimellaan ja hain sen pois. Sinä iltana pelkäsin kotonakin. Kuuntelin kaikki auton äänet. Mietin, että miksi olen taas tässä tilanteessa. Miksi. J tuli kotiin vasta seuraavan päivän iltana, kun oli jo selvä. Pyysi anteeksi.

Nyt J on taas juonut lähes koko viikonlopun. Lapset olivat isällään. Ensin vähän, viiniä ruuan kanssa. Ystävällä saunomassa ja siinä lisää. Ja sitten enemmän ja enemmän. Viime yön J valvotti minua. Riiteli vähän väliä. Piilotin kaikki juotavat. Niinkuin se mitään auttaisi! J lähti aamulla ja tuli takaisin illan hämärryttyä. Humalassa tietenkin. Pidin kotiin palanneet lapset yläkerrassa koko illan. Vein iltapalankin sinne.

Alkaa tuntua, että J on valintansa tehnyt. Ja se valinta en ole minä. Ketään ei voi raittiiksi pakottaa, ei vaikka kuinka rakastaa. Ei vaikka kuinka selvänä sovitaan. Ja itse minun on omasta onnestani vastuu otettava. Vaikka kuinka rakastan J:tä selvänä ja vaikka kuinka J on minulle niin sopiva, niin samaan taloon en tuon juomisen kanssa mahdu. Saa nähdä, että vieläkö pyydetään anteeksi ja vieläkö hyvä olo palaa. Vai oliko se tässä?

Lapsentekopohdintaa

Olen pohtinut joskus kauan sitten ja viime aikoina enemmän, että mitä jos lapsia vielä tulee. J:llä ei ole lapsia ja olemme puhuneet usein siitä, että haluaako hän joskus olla isä vai eikö halua. Minä pidän kyllä kovasti lapsista ja minulle sopisi J:n isäksi haluaminen. Mutta on näinkin ihan hyvä. Lisää lapsia olisi siis minun puolestani tervetullutta. J ei kai vielä tiedä, että mitä mieltä olisi. Muutoinhan tässä ei kiirettä ole, mutta kun en tässä nuorru lainkaan, niin kohta alkaa ikä painaa...

Meillä on tullut tavaksi ohimennen heittää asiasta kommentti tai pieni vitsi. Kaappeja siivotessa löytyi kantoliina "Älä laita pois, saattaa tarvita". Päiväkotien lakkautuksista "Mites nuorimmainen?". "Olisiko tämä hyvä nimi? Vai tämä?" " Kastettaisiin tietenkin." Toisinaan lasken, että jos nyt laittaisi alulle, niin milloin olisi laskettu aika. Alulle laittaminenhan ei tietenkään ole mikään päivän juttu, mutta voihan sitä teoreettisella tasolla laskea.

Olen sitä mieltä, että J:stä tulisi hyvä isä. Suojeleva. Rohkaiseva. Jämäkkä. Oikeudenmukainen. Läsnäoleva ja mukaanottava. Lapsen parasta ajatteleva. Sellainen J on minunkin lapsilleni.

Mörökölli

J riitelee mököttämällä. Laittaa suun viivalle, otsan ryppyyn ja pitää katseen tiukasti eteenpäin. Ei vastaa puheeseen laisinkaan, paitsi ehkä sanoo huulipielestä ehdottoman kuuloisen "Ei". J:n riitely on hankalaa siitäkin, että mökötys saattaa lähteä käyntiin jostakin niin minulle pienestä, etten ehdi ymmärtää mitä tapahtui. Ja selvittää ei voi, kun J ei puhu. Mökötykseen auttaa aika ja kun aika on tehnyt tehtävänsä, J leppyy.

Tällä viikolla oli 24 tunnin mökötys. Riita lähti liikkeelle minun mielestä mitättömästä. J tiuski minulle, kun häiritsin lentopallon katsomista. Omasta mielestään J ei tiuskinut. Minä olin tiuskimisesta loukkaantunut, enkä ollut yhtään yhteistyöhaluinen ja sitten, tadaa, mökötys.

Olen nähnyt sen mökötyksen jo monta kertaa. Tiedän, että se on vain J:n kyvyttömyyttä kommunikoida sillä hetkellä. Tiedän, että kun mökötys on ohi, asia selvitetään. Silti pahoitan mieleni kovin, mielikuvitus alkaa laukata, tuntuu, ettei minua rakasteta. Tällä viikollakin itkin peiton alla, että mihin minä nyt lapsineni lähden. Miten tässä näin kävi? Mitä tein väärin? Miksi en tehnyt toisin?

Seuraavan päivän iltana mielikuvitus oli jo rauhoittunut. Tiesin taas, että kaikki on hyvin. Paitsi, että J mököttää. Lämmitin saunan ja kysyin kauniisti, että tuletko kanssani. Vastaus oli huulipielen murahdus "Ei". Saunottiin lasten kanssa ja laitoin lapset nukkumaan. Menin sitten ihan kiinni J:n viereen ja sanoin, etten millään enää jaksaisi mököttää. Ja siihen se suli, mökötys. Aika oli tehnyt tehtävänsä.

Vaikka mökötys on minusta epäreilu tapa riidellä, on se kuitenkin tavallaan parisuhdetta säästävä. J ei koskaan suutuksissaan sano mitään äkkinäistä, eikä huuda. Ei sano mitään. Lapset eivät edes huomaa, että meillä riidellään. Olen aiemmissa suhteissa niin monta kertaa kuullut vihassa huudettuja loukkauksia. En kuule enää. Oma ihana mörököllini.

Lääkärissä ja muita ajatuksia

Olen aika huono sairastaja. Tai tavallaan hyvä, mutta itselleni huono. En mene lääkäriin ennenkuin tilanne on lähes mahdoton. En pidä lääkärissäkäynnistä. Minusta se on luovuttamista. Joskus pitää käydä, kuten perjantaina, kun niskakivut olivat yltyneet siihen mittaan etten saanut nukuttua, kipu itketti, pää ei kääntynyt, eikä buranalla ollut mainittavaa vaikutusta. Nyt tilanne on parempi, pää pysyy pystyssä jo suunnilleen ilman kipua, vaikka liikkeet sattuvatkin. Töissä olin tietenkin koko viikon normaalisti. Luulen yhä olevani töissä tärkeä ja korvaamaton, vaikken olekaan.

Toinen lääkärissäkäyntiä kai vaativa vaiva olisi perussairauteni MS-tauti. Se on pitkän oireettoman kauden jälkeen herännyt ja oireilee nyt jo kohtuullisen monipuolisesti, joskaan ei vakavasti. Keväällä jo hoitaja oli sitä mieltä, että oireitten perusteella ehkä lääkityksen vaihtoa pitäisi miettiä, mutta neurologi tuumasi, että katsellaan. Lääkkeenvaihtohan ei välttämättä tarkoittaisi parannusta, vaan se voisi olla huononnuskin. Mutta tietenkään kukaan ei voi tehdä nyt mitään, kun en taaskaan mene lääkäriin. Tällä viikolla sain sen verran aikaan, että kävin optikolla, joka totesi sen minkä jo tiesin. Näön sumeneminen johtuu taudista, eikä sille voi mitään. Paitsi ehkä vaihtaa lääkettä.

Sairastamiseni on vähän siitäkin ongelmallista, etten pyydä apua. Puren hammasta ja teen itse, jos läheiseni eivät ymmärrä auttaa pelkästään sillä, että olen nöyrtynyt sanomaan, että jotain on vialla. Eivätkä tietenkään ymmärrä. Lapsilleni osaan jo suunnilleen sanoa, että äiti ei nyt pysty tai äiti ei jaksa, mutta en muille. En edes J:lle. Hoidan kaikki minulle kuuluvat askareet, vaikka en oikein kykenisikään. Ja sitten olen itsekseni ylpeä, kun pystyin ja kykenin kuitenkin. Ja vähän pettynyt, kun kukaan ei auttanut. Vaikken edes pyytänyt.

Tulevaisuus pelottaa toisinaan. Olen jotenkin jo alistunut siihen ajatukseen, että vanhuuseläkkeelle jäänti ei ole minun juttuni, vaikka eihän sitä voi tietää. Voihan se ollakin. Tavoite on, että pysyisin kunnossa niin kauan, että saan lapset suunnilleen isoiksi. Tavoite kai vaatisi, että kävisin siellä lääkärissä ja koittaisin olla aktiivisempi hoitamaan itseäni. Mietin toisinaan, että pitää ymmärtää muuttaa ajoissa helpompaan asuntoon. Ettei liikuntakyvyn heikkeneminen ja kodin menetys tule yhtä aikaa. Että valmistautuisi. Vaikka voihan se olla, ettei liikuntakyky heikkenekään. Varsinkin jos kävisi aika ajoin siellä lääkärillä.

Tänään mietin sitä, miten J kestää sen, että en ole terve. Kyllähän hän tietenkin tietää mikä minua vaivaa, mutta en tiedä ymmärtääkö. Sitten kun ymmärtää, että mitä tämä kai tuo tullessaan, niin hyväksyykö? Ehkä, ehkä ei. Ymmärrän kyllä kummatkin. Tulevaisuus riehakas ja iloinen, täynnä haaveiden toteutumista vai minun kanssani kitinöitä kuunnellen? Olen kuitenkin iloinen, että nyt on näin. Joutaa sitä murehtia yksin jäämistä sitten, kun on jäänyt.