Kuten arvelinkin edellisen postauksen kommentissani, pulman julkiseksi tekeminen havahduttaa meitä molempia. Huolestuneille kommentoijille tiedoksi, että en aio katsoa J:n juomista. Olen sitä yhdessä suhteessa jo niin kauan tehnyt, että enää en tee. J:llä on ollut etsikkoaika tässä asiassa ja nyt se on käytetty. Minun pitkäpinnaisuuteni on käytetty loppuun ja tästä edetään suurinpiirtein kerrasta poikki-systeemillä.
Sanoin J:lle, että olen jo tehnyt surutyön suhteen loppumisesta, eikä se enää minua pelota. En ole valmis tähän millä ehdoilla hyvänsä, vaan pelkästään omillani. Ehkä J oli luullut, että anteeksipyynnöllä ne on kuitattu, aina tähän asti ja eteenpäinkin? Uudelleen ja uudelleen. Mutta joutui huomaamaan, että niin ei olekaan. Minullakin on rajani ja ne tuli vastaan.
Huomasin itsessäni uutta päättäväisyyttä sen jälkeen, kun olin kirjoituksen tehnyt ja kun tiesin J:n sen lukeneen. Että en ole enää yksin ja kanna häpeällistä salaisuutta, vaan uskallan sanoa ääneen missä mennään. J vaikutti olevan kirjoituksesta näreissään. Ehkä se ollut hänelle yksityisasia? Ehkä hän ei pidä siitä, että hänen toimiaan kyseenalaistetaan? Ehkä se näyttää kirjoitettuna pahemmalta? Avautuu enemmän silmien eteen?
Sain entiseltä sivusuhteeltani viestin maanantaina. Oli lukenut blogia ja sanoi, että ei minun tarvitse tehdä uudelleen samoja virheitä. Eikä tarvitsekaan. Ja hän tietää mistä puhuu, kun kannatteli minua niin kauan. Kerroin J:lle, että sain viestin. Haluaisin setviä suhteen kriisit J:n kanssa kahdestaan niin, että sovittu sana pitää. Mikä kahdestaan puhutaan, se meille jää ja todeksi elää. Ei niin, että minun pitää varmistella selustaani.
Uskon vilpittömästi, että J rakastaa minua. Uskon siihenkin vilpittömästi, että hän todellakin tulee tekemään parhaansa, että minäkin voin rakastaa häntä. Nyt ja myöhemmin. En usko, että tämä tarina päättyy vielä aikoihin.