lauantai 13. syyskuuta 2014

Mörökölli

J riitelee mököttämällä. Laittaa suun viivalle, otsan ryppyyn ja pitää katseen tiukasti eteenpäin. Ei vastaa puheeseen laisinkaan, paitsi ehkä sanoo huulipielestä ehdottoman kuuloisen "Ei". J:n riitely on hankalaa siitäkin, että mökötys saattaa lähteä käyntiin jostakin niin minulle pienestä, etten ehdi ymmärtää mitä tapahtui. Ja selvittää ei voi, kun J ei puhu. Mökötykseen auttaa aika ja kun aika on tehnyt tehtävänsä, J leppyy.

Tällä viikolla oli 24 tunnin mökötys. Riita lähti liikkeelle minun mielestä mitättömästä. J tiuski minulle, kun häiritsin lentopallon katsomista. Omasta mielestään J ei tiuskinut. Minä olin tiuskimisesta loukkaantunut, enkä ollut yhtään yhteistyöhaluinen ja sitten, tadaa, mökötys.

Olen nähnyt sen mökötyksen jo monta kertaa. Tiedän, että se on vain J:n kyvyttömyyttä kommunikoida sillä hetkellä. Tiedän, että kun mökötys on ohi, asia selvitetään. Silti pahoitan mieleni kovin, mielikuvitus alkaa laukata, tuntuu, ettei minua rakasteta. Tällä viikollakin itkin peiton alla, että mihin minä nyt lapsineni lähden. Miten tässä näin kävi? Mitä tein väärin? Miksi en tehnyt toisin?

Seuraavan päivän iltana mielikuvitus oli jo rauhoittunut. Tiesin taas, että kaikki on hyvin. Paitsi, että J mököttää. Lämmitin saunan ja kysyin kauniisti, että tuletko kanssani. Vastaus oli huulipielen murahdus "Ei". Saunottiin lasten kanssa ja laitoin lapset nukkumaan. Menin sitten ihan kiinni J:n viereen ja sanoin, etten millään enää jaksaisi mököttää. Ja siihen se suli, mökötys. Aika oli tehnyt tehtävänsä.

Vaikka mökötys on minusta epäreilu tapa riidellä, on se kuitenkin tavallaan parisuhdetta säästävä. J ei koskaan suutuksissaan sano mitään äkkinäistä, eikä huuda. Ei sano mitään. Lapset eivät edes huomaa, että meillä riidellään. Olen aiemmissa suhteissa niin monta kertaa kuullut vihassa huudettuja loukkauksia. En kuule enää. Oma ihana mörököllini.