Riidoista

Vaikka olen kirjoittanut tänne lähes pelkkää hyvää ja ihanaa parisuhteesta, ei se tarkoita etteikö meilläkin joskus olisi niitä huonompiakin hetkiä. Sanoin yksi päivä J:lle, että lukijat ansaitsevat nyt tämän onnen, kun ovat jaksaneet seurata sitä surkeutta niin pitkään. Minäkin olen. Siksi en juuri huonoista päivistä kirjoita. Mutta silti meillä on ihan tavallinen parisuhde, jossa ei ole pelkkää myötämäkeä.

J riitelee epäreilusti. Minun mielestäni. Minäkin kai riitelen epäreilusti J:n mielestä. J nimittäin mököttää, mitä en osaa käsitellä yhtään. Mökötys alkaa aina yhtäkkiä jostakin, jota en käsitä. Ja minä itken, mitä J ei osaa käsitellä yhtään. Emme riitele oikeastaan milloinkaan mistään arkisesta, ei milloinkaan mistään jokapäiväisestä, ei lastenkasvatuksesta, ei kotitöistä, ei rahasta. Riidat tulevat luuloista. Kun minä luulen, että J ei välitä, että en kelpaa, että J ei halua ottaa huomioon. Ja kun J luulee, että minä en usko ja luota, että minä en hyväksy, että minulle ei kelpaa. Tai ainakin luulen niin. Emme kumpikaan korota ääntämme, paitsi jos riitelemme viestillä. Riitely on ihan hiljaista. Kunnes tehdään sopu. En osaa käsitellä hiljaista riitelyä. Riita näyttäytyy minulle kylmänä ja etäisenä. Jonain, johon en pysty tarttumaan. 

Pienempi itki yksi päivä muuttoa. Suurilla kyyneleillä. Kysyin, että mikä siinä muutossa itkettää. Pienempi sanoi, että jos sitten tulee minulle ja J:lle riita. Ja sitten pitää muuttaa taas. Pieneltä lie mennyt usko parisuhteeseen. Sanoin, että suukotellaan vaan kaikki, ei riidellä ollenkaan. Tehdään niin.

Jalkapalloa, syreenejä ja nukkuvia lapsia

Istun uuden kodin olohuoneen sohvalla kahvikupin kanssa. Muut nukkuvat vielä. Kissa oli hereillä kyllä, mutta nyt näyttää sekin menneen jonnekin nukkumaan taas. Heräsin jo viideltä, kun isompi tuli alakertaan. Onneksi lähti takaisin nukkumaan ja nukahtikin. Lapset nukkuvat vierekkäin, kun heidän omia sänkyjään ei ole vielä tuotu. Ehkä juuri vierekkäin on hyvä, kun talon äänet, valot ja varjot ovat vielä outoja.

Tänään on ensimmäinen kesälomapäivä. Istuin ensin keittiössä juomassa kahviani. Meiltä tuodulla puusohvalla keittiön ikkunan edessä. Katselin tietä, ketään ei liikkunut. Tämä on mukava tie, rintamamiestaloja vierekkäin. Kauniita puisia seiniä monissa pehmeissä väreissä, valkoisia ikkunanpieliä, kuisteja, syreenejä ja omenapuita, pensasaitoja.

J katsoi illalla jalkapalloa ja katsoo seuraavinakin. Ehkä se on juuri hyvä niin. Saan rauhassa tutustua taloon, siivoilla nurkkia, istua huoneissa, katsella mihin lapset leikkinsä pystyttävät. Minun ei tarvitse olla J:lle läsnä, vaan voin olla itselleni ja lapsilleni. Isompi kysyi J:ltä, että viekö tämä hänet katsomaan joskus oikeaa jalkapallopeliä kentän laidalle. Vie tietysti. Ihana J.

Sinivalkoiset verhot

Raparperit ovat valmiita kerättäväksi. Otin muutaman varren tehdäkseni raparperipiirakkaa. Ostin vaahdotettavaa vaniljakastiketta päälle. Ihana piirakka tulikin, lisäsin pakastimesta pikkurasiallisen mansikoita sekaan. Tänään ja eilen tein pihahommia. Kitkin rikkaruohoja, leikkasin nurmikon, keräsin parsanvarret ja parit raparperit, surkuttelin kuollutta pensasmustikkaani, laitoin saniaisten viereen tuet, kastelin kesäkukat, mansikat ja kasvimaan. Punaherukassakin on jo marjat. Vadelmien tuki pitäisi uusia, J toi jo tarvikkeet ja tekee sen varmaan seuraavalla kerralla, kun tulee.

Pihaa tulee varmaan ikävä. Tulee taloakin. J on luvannut, että saan laittaa hänen pihansa mieleisekseni. Hän on luvannut kaivaa kuopat istutuksilleni. Nyt siellä on enimmäkseen nurmikkoa, pikkuisen pensaita, pikkuisen puita, iso terassi ja raparperit. Lapsille tarvitaan leikkipaikka. Ehkä grillipaikka? Mansikkamaa? Pyykinkuivausteline? Yrttimaa? Kukkivia pensaita? Pihapihlaja? Omenapuu? Vadelmia?

Varmaan vain laittamalla uutta kotia kiinnyn siihen. Niinkuin tähänkin. Kun itse istutan, itse maalaan, itse omin kätösin teen. Sitten muuttuu kodiksi ja vanhan kaipaus lakkaa. Niinkuin lakkasi ensimmäisestä keltaisesta talostakin. Siellä oli myös mansikkamaa, yrttimaa ja kasvimaa. Marjapensaat ja raparperit. Kukkivia pensaita koko aidan mitta. Itse istutin. Itse kaivoin kuopat. Talon seinät maalasin ulkoa keltaisiksi, sisältä valkoisiksi. Olohuoneen ikkunoissa oli auringonkeltaiset verhot, keittiössä sinivalkoiset. Ne samat sinivalkoiset on nyt J:n keittiössä, samat matot lattialla. Sielläkin makasi kissa auringonläiskässä lattialla.

Taitaa kiertää kehää tämä elämä, uudelleen ja uudelleen.

Laatikoita ja organisoitua aikaa

Laitoin aamulla ennen töihin lähtöä mattoja ulos tuultumaan. Ajattelin tehdä lyhemmän päivän ja siivota vähän töiden jälkeen. Teinkin, mutta on kyllä aika kuumaa siivota. Ajoin vähän nurmikkoa ja nyt olen ihan kuumissani ja väsynyt. Mutta se ei ollut mietteeni, vaan aamuinen ajatus tavaroista. Nimittäin sitä siivousta suunnitellessa mietin samalla muuttoa. Taas tavarat liikkeelle ja eri paikkaan.

Nyt olen muuttamassa niin paljon paremmin mielin kuin viimeksi. Silti J kysyi, että itkenköhän taas tyhjissä huoneissa? En tiedä. En usko. Pidän tästä kodista, tästä talosta, pihasta, tästä kylästä. Mutta aika aikaa kutakin. Elämä menee eteenpäin. Enkä myy vielä. Jätän takaportin paluulle. Ei siltoja kannata polttaa mihinkään suuntaan tällä iällä, tai no millään iällä. Tässä talossa on paljon muistoja, hyviä ja huonoja. Jätän huonot mielelläni tänne. Pois minusta.

Itkin jo yksi päivä muuttoa. Että onnistuuko kaikki? Haluaako J meitä sinne todella? Onko ratkaisu oikea? Tulemmeko onnellisiksi? Miten lapset kokevat muuton? J piti kainalossa ja sanoi, että kaikki käy hyvin.

Mutta siitä muutosta. Tarvitaan muuttolaatikoita, pahvilaatikoita ja jätesäkkejä. Organisoitua aikaa ja reipasta mieltä luopua turhasta. Ensi viikko vielä töitä ja loma alkaa. Muutto myös.

Nopeita päätöksiä ja tunne oikeasta

Olen tehnyt elämässä usein nopeita päätöksiä. Heittäytynyt uuteen mahdollisuuteen pelkällä intuitiolla. Useimmiten on onnistunut. Joskus on mennyt metsään, mutta yleensä vasta ajan kanssa. Jos joku asia tuntuu hyvältä, se tuntuu. Jos joku asia epäröittää, ei se pohtimalla yleensä kallistu positiivisen suuntaan. Vain vahva ja täysi tunne asian onnistumisesta saa tekemään päätöksiä uuden suuntaan. Nopeitakin päätöksiä.

J tuntui vahvasti oikealta heti. En pelännyt. Tuntui, että tunsin J:n. Meidän logiikkamme meni samaan suuntaan. Ja menee yhä. En pelkää muuttaa kotiani J:n luo. Tietenkin mietityttää, että miten arki asettuu, mutta enemmän se mietityttää, että osaanko minä antaa J:lle riittävästi tilaa omassa kodissaan kuin se, että J tekisi jotain. Olemme etukäteen sopineet rahankäytön ja yhteiset menot, kotitöiden jaon, oman ajan ja yhteisen ajan käytön. Olemme olleet samaa mieltä ilman neuvotteluja. Sopiminen on käynyt helposti.

Se mietityttää, että kuinka paljon vastuuta lapsista voin sälyttää J:lle. J on halukas vastuun ottamaan, mutta mietin, että miten paljon suhdetta syö ajan kanssa se, että aamuisin pitää saada liikkeelle minun kiukuttelevia lapsiani rauhallisen aamuhetken sijaan? Että kuinka paljon ryhdyn kantamaan yksin vastuuta arjesta sen takia, että lapset eivät ole J:n biologisia. Ja syökö se suhdetta? J ei ole sanonut yhdelläkään sanalla etteikö hoitaisi, etteikö tekisi, etteikö ottaisi vastuuta. Kai se uusperheen arki vaatii vain totuttelemista.

Toinen nopea päätös tässä oli siirtyminen uusiin tehtäviin. Uudessa työssä on tuttuja elementtejä, mutta paljon uutta ja vierasta. En itseasiassa tiedä, osaanko sitä työtä tehdä. Uskon, että osaan, mutta en tiedä. En tunne ketään uudesta työpaikastani, en ole koskaan käynyt siellä. En osaa sen työpaikan kirjoittamattomia tai edes kirjoitettuja sääntöjä ja itse työkin on minulle suurelta osin outoa. Mutta en pelkää sitäkään. Minulla on vahva tunne, että kaikki menee hyvin.

Toivottavasti olen oikeassa päätöksissäni.