perjantai 5. elokuuta 2011

Mies ja lapset vai pelkkiä lapsia?


Tänään puhuin erään työkaverini kanssa tästä tilanteesta. Olemme olleet läheisiä ja hän on eronnut jokunen vuosi sitten ja ei lainkaan omasta halustaan. Puhuin hänen kanssaan ensimmäisen kerran asiasta. Hän sanoi huomanneensa, että minulla oli vaikeaa aikaa viime syksynä. Ja ei kai sitä voi olla huomaamatta, kun itkin töissä. Näennäisesti itku tuli työasiasta, mutta todellisuudessahan se johtui siitä kaikesta pahasta mielestä, joka minulla muuten oli. Mutta niistä ajoista olen jo eteenpäin, päässyt yli enimmästä pahasta mielestä. Olen vain jotenkin odottavalla kannalla. Työkaverini sanoi huomanneensa, että olin keväällä paljon iloisempi. Niin olinkin, vaikka vaikeaa oli silloinkin. Päätös oli tehty ja päätös jo kevensi mieltä.

Työkaverini kuitenkin pahoitteli sitä, etten pysty tekemään todellista ratkaisua. Ymmärsi toki, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Että minun pitää vetää miestä mukanani siksi, että mies ei pysty olemaan mies. Ei pysty ottamaan vastuuta itsestään ja nielemään asiaa. Hän sanoi minulle, että onkos sinulla siinä kolme lasta? Ja onhan se näin. Yksi vain on jo aikuinen, mutta lapsi kuitenkin. Äidin helmoissa.