Aikaisia aamuja

Nuorena tyttönä oli perheen unikeko. Heräsin aina viimeisenä. Aamuisin venyttelin sängyssä vaikka kuinka pitkään. En kuitenkaan koskaan ole ollut myöhästelijä, olen minä aina herännyt työ- tai kouluaamuina ihan ajallaan. Nukkuminen ei juuri muuttunut aikuisiällä, viikonloppuisinkin varsinkin unta riitti.

Mutta sitten syntyi esikoinen. Meidän pieni heräilijä. Aivan pienenä hän heräsi useita kertoja yössä, pahimmillaan joka 36. minuutti, koska se oli hänen unirytminsä mitta. Olin jo palannut äitiyslomalta töihin, kun nuori herra heräsi aamulla kohta neljän jälkeen ja siitä se aamu alkoi. Pitkien yöunien sijaan alkoi toivoa, että saisi nukkua yhtäjaksoisesti muutamankaan tunnin ja että aamu ei alkaisi ennen kuutta. Ainakaan paljoa ennen kuutta. Unelmoin aamuista, jolloin saisi nukkua vaikka seitsemään.

Nykyään nuori herra herää viiden jälkeen tullakseen viereen ja nukkuu siinä vielä tovin. Yleensä aina ollaan hereillä ennen seitsemään, mutta usein jo ennen kuutta. Kuten tänäänkin. Jotenkin sitä vaan on tottunut siihen, että herätään. Aamun hetki on hiljainen ja rauhallinen. Seesteinen. Ennen kuutta luontokin on vielä heräämässä. Ei ne heräämiset enää haittaa.