Juhlamieltä

Tänään on tarjolla työkaverin, tai ehkä jopa ystävän, syntymäpäivät. Pyöreitä tulee puoli vuosisataa ja juhlat pidetään toivottavasti reippaamman mukaan. Päivänsankarin toive oli, että olisi mukavat juhlat eikä kukaan pönöttäisi kamalasti. Mukana on tietysti paljon tuttuakin väkeä, kun kerran saman työpaikan väkeä ollaan. Toivottavasti tulee kivat juhlat, ainakin odotan innolla. Mekkoja on nyt tuossa silityspinossa jo useampi, kun illan vaatetus on vielä päättämättä.

En edes muista milloin olisin ollut jossakin ystävien kanssa. Siis niin sanotusti viihteellä. Tai muistan hyvinkin, jos firman pikkujoulut lasketaan. Mutta muutoin, en muista. En koskaan käy missään. Ei mökkiviikonloppuja, ei tyttöjen iltoja. Jos olen pois kotoa, se johtuu töistä. Syy siihen ei ole yksin miehen. On miehessäkin vikaa, antaa ymmärtää, että lähteminen ei ole suotavaa ja jos olenkin lähdössä, niin keksii jotain, miksi en pääsisikään. Ainakin alkaa jo hyvissä ajoin, monta päivää aiemmin puhua, että ehkä en pääsekään. Odottamisen ilo häviää kokonaan. Tälläkin kertaa on jo kahdenlaista estettä tarjottu syyksi, mutta vielä elättelen toivoa, että jos kuitenkin.

Omaa syytäkin on. En halua jättää lapsia miehelle, enkä varsinkaan ottaa ketään vierasta hoitamaan. Pienempi itkee helposti perääni ja miksei itkisi, kun on pienestä asti opetettu, että äiti on aina saatavilla. Vieraalla (ukki ja mummi) ovat olleet kerran yöhoidossa. Pienempi itki niin kauan, että oksensi. Mies on hoitanut muutaman yön, työmatkoista on ollut silloin kyse. Muuten on aina äiti. Kun yöllä herää pahaan uneen, löytyy lohduttamaan äiti. Ja niin minä haluankin sen olevan. Että luottavat siihen, että äiti auttaa. Mutta kai sitä joskus omaakin aikaa tarvitsisi?