Avoimuuden linjalla

Eilen annoin tämän blogin osoitteen vanhalle ystävälle, joka tuntee sekä mieheni että minut. Annoin kulissin siltä osin kaatua. Ystävä asuu kaukana, joten emme näe kuin harvoin. Ehkä on helpompaa antaa toisen tietää, kun ei tarvitse kohdata kasvokkain, ainakaan aivan heti. Mutta on helpottavaa tietää, että on ihmisiä, joiden edessä ei tarvitse teeskennellä. Että on olemassa ihmisiä, joiden lähellä voi olla ihan sitä mitä on. Itsensä. Olen antanut blogin osoitteen kaksi kertaa aiemminkin, molemmilla kerroilla erittäin tärkeille ihmisille.

Kai se on tätä minun tapaani käsitellä tätä asiaa, että kun kriisi on kypsynyt oman aikansa, pystyy siitä puhumaan. Nythän olen töissäkin jo puhunut asiasta ja kunhan muuttamisesta läheisten ihmisten kanssa keskustellaan, niin varmaan joillekin kerron todellisen syyn. Ikävä vaan, että tämä puhuminen ja avoimuus on vain yksipuolista. Mies ei käsitääkseni ole puhunut koko kriisistä kenellekään. Ei kenellekään. Hänen kulissinsa ovat vielä kaikki pystyssä ja siksi ehkä niin vaikeat kaataa kerralla.

Ystäväni kommentoi eilen vanhoja kirjoituksiani ja on sitä mieltä, että ammattiauttajalle pitäisi mennä. Ja ehkä pitäisikin. Jotenkin olen ajatellut, että parisuhdeterapeutti pakottaa jatkamaan liittoa, josta minä vain halua pois. Mutta ei kai se niinkään ole. Ehkä siellä huomattaisiin, että ei kannata jatkaa yhdessä, että edellytyksiä ei ole ja sitten voitaisiin erota jotenkin oikein. Niin, että lapsille jäisi äiti ja isä. Molemmat. Pitää harkita.