Kiireen keskellä ajattelua

Tänään oli töissä taas kiireen tuntua, aamulla heti pari palaveria, oman väen kanssa sellaista ohimenevää ohjeistusta puolin ja toisin ja jo puoliltapäivin lähdin ajamaan naapuripitäjään kokoukseen. Palailin sieltä sitten kotiin juuri, kun lapset olivat jo syöneet. Automatkoilla on sekä hyvä hoitaa puheliasioita, mutta myös ajatella. Kun on sidottu turvavyöllä istuimeen kiinni, eikä oikein mitään voi tehdä (paitsi siis ajaa), eikä ole ketään juttuseuraakaan (jos siis ei ole puhelimessa), on varsin hyvä hetki ajatella. Minä ainakin tarvitsen ajatteluun rauhaa. Siis sellaista hiljaisuutta, joka ei vaadi minulta mitään. Illalla ennen nukahtamista on usein hyvää ajatteluaikaa, mutta siitä saattaa mennä yöunet. Siksi autoilu on parempaa ajatteluun. Toinen hyvä ajatteluaika on lastenohjelmat. On lasten lähellä ja käytettävissä, näennäisesti lasten hommassa mukana, mutta ajatuksissaan ihan jossain muualla.

Mutta siis niihin ajatuksiin. Mietin sitä kommenttia, jonka yksi päivä sain. Siis sitä, jossa oltiin sitä mieltä, että ei tämä minun ja mieheni homma voi koskaan tästä parantua, koska a. mieheni ei muutu ja b. minä olen jo luovuttanut. Molemmat ovat niin totta. Niin totta. Ja mikä minä edes olen vaatimaan, että mieheni muuttuisi? Kai jokainen saa olla millainen haluaa? Mutta minun on vain kyettävä joko ratkaisemaan itselleni erilainen elämä tai sitten minun täytyy tyytyä siihen, että mies on mikä on. Koska luultavimmin en pysty / en jaksa miestäni tuollaisena elämässäni pitää, minun täytyy siis tehdä ratkaisu. Olenhan sitä yrittänyt ja kai nämä yritykset jotenkin vahvistavat. Että siis joskus elän omannäköistäni elämää. Teen asioita itselleni ja lapsilleni. Nyt ajattelen kuitenkin, että päivä kerrallaan...