Itkemisestä

Luin juuri erästä blogia, jonka kirjoittaja pohti itkemistä. Siis kyyneleitä ylipäätään ja kyyneleiden vaikutusta omaan olotilaan. Hän oli sitä mieltä, että kyyneleet puhdistavat, poistavat pahan mielen ja kuonan sisältä ja kyynelten jälkeen voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Olen aivan sama mieltä. Näin juuri tapahtuu. Kyynelten mukana paha poistuu ja lakkaa saastuttamasta sisintä. Mutta mielenkiintoista on, että mikä niitä kyyneleitä aiheuttaa. Siis mikä on niin paha olo, että käy itkemään? Nyt nimittäin on jo kauan aikaa siitä, kun viimeksi itkin miehen takia. Tai siis itkin silloin eroilmoituspäivänä, mutta että olisin yksin hiljaa suruani, pahaa oloanai itkenyt miehen takia, se aika on jo mennyt. Viime syksynä vielä itkin. Muistan sen. Itkin töissäkin joskus, näennäisesti muusta syystä, mutta oikeasti kaikesta pahasta mielestä, jota kotitilanne aiheutti. Itkin yksin autossa työmatkalla ja yksin hiljaa peiton alla illalla. Tai ei ihan yksin, vaan kuopus kainalossa tuhisemassa. Kai jotenkin pahan mielen ja hyvän mielen kohtaaminen siinä hiljaa pimeässä sai useinkin aikaan hurjasti kyyneleitä.

Viime aikoina olen itkenyt omaa typeryyttäni. Lähinnä onnen tavoittelun vaikeutta. Haluaisi jotain, mitä ei saa ja sitten koittaa uskotella itselleen, että ei olisi halunnutkaan. Väsyneenä kaikkeen tähän tuntee voimattomuutta, pohjatonta, loputonta voimattomuutta ja itkee sitä. Mutta siis ei varsinaisesti miestä. Mies on mikä on ja tunteet mieheen ovat jo poissa. Mies itsessään ei itketä. Tilanne vain.

En pelkää kyyneleitä. Annan niiden tulla, kun tulevat. Useimmiten tulevat onneksi yksin ollessa, harvoin on toisten lähellä niin paha olla, että silloin itkisin. Annan kyyneleiden valua vuolaana, pyyhin vain, ettei paikat kastu. Ja kun yleensä itken yksin, ei kukaan ole lohduttamassa. Jos satun itkemään toisten nähden, huomaan kuinka vaivautuneeksi he menevät. Ei kai nykyään paljon nähdä itkeviä? Ei oikein tiedetä, kuinka suhtautua. Pitäisikö sanoa jotain? Pitäisikö koskettaa? Olla läsnä vai antaa olla yksin? Itse itkevän nähdessäni kosketan; halaan tai otan kädestä. Koitan olla läsnä. Harvoinhan siinä osaa mitään sanoa, varsinkin jos ei tiedä toisen itkun aihetta. Koittaa vaan olla lähellä, käytettävissä, jos toinen haluaa jotain sanoa.

On mielenkiintoista, millaisia itkuja muistaa. Edellisen miehen kanssa oli paljon pahaa mieltä monta vuotta. Kävimme hänen kanssaan kävelylenkeillä, jotka jossakin vaiheessa suhdetta lähes poikkeuksetta johtivat riitaan ja siihen, että toinen kiihdytti askeleitaan ja jätti jälkeen. Muistan kävelleeni silloisen kaupungin katuja ja kävelyteitä lähes näkemättömin silmin kyynelten valuessa. Hän ei myöskään osannut suhtautua itkevään. Jos itkin, hän oli kuin mitään ei tapahtuisi. Oli kuin ei huomaisi, vaikka itkin ihan tosissaan. Teki kohta tikusta asiaa jonnekin muualle tai kehitti jotain uutta riitaa, jonka turvin saattoi lähteä pois. Ei lohduttanut juuri koskaan. Samassa sängyssäkin muistan itkeneeni vuolaasti hänen maatessaan omalla puolellaan mitään sanomatta.

Facebookissa on ryhmä, jonka otsikko on jotakuinkin "Jos ihminen itkee toisen vuoksi, silloin rakastaa tätä." Onko se näin? Kun kyyneleet kuivuvat, rakkauskin on mennyt. Kun kyyneleet taas valuvat, on rakkautta ilmassa?