tiistai 16. elokuuta 2011

Äidiltä tyttärelle


Olin työreissussa ja sillä aikaa pieni neiti tipahti kiipeilytelineeltä päiväkodissa ja loukkasi päänsä. Kun ensin sain monien yritysten jälkeen miehen kiinni ja viemään lasta lääkäriin, lopputulema oli, että pintavikaa ja kotitarkkailuun. Tänä aamuna silmä olikin turvonnut melkein umpeen ja oli komean musta. Näin illalla väri on muuttunut jo tummanpunaiseen ja turvotuskin on laskenut jonkin vertaa. Hain lasta hoidosta tänään ja lastentarhanopettaja halusi tietenkin puhua tapahtuneesta. Että miten kamalan pahoillaan päiväkoti on moisesta ja miten hän henkilökohtaisesti on myös ihan hirmuisen pahoillaan. Lohdutin tätiä, että kuinkaan ei käynyt loppujen lopuksi ja ei ollut ensimmäinen kerta, kun neidille sattuu.

Lastentarhanopettaja sitten kertoi, että mitä tapahtui ja miten neiti reagoi. Neiti oli sievästi ja hiljaa pyytänyt, että auttakaa, auttakaa. Kun siis on kamala paise päässä ja varmasti sattuu. Täti sanoi samalla, että meidän neiti on aina hymyssä suin, aina. Ei kiukuttele koskaan, ei ole pahalla tuulella koskaan. Taitaa olla näkymätön ja kuulumaton, kiltti tyttö.

Miten tässä näin kävi? Minun tyttärestäni on tulossa kaikkien kiva kaveri, joka ei koskaan ole omaa mieltä, eikä koskaan aiheuta häiriötä. Antaa omien tarpeidensa jäädä muiden tarpeiden taakse. Ei ole vailla, vaikka pitäisi olla. Miten minä olen tytärtäni oikein kasvattanut?!