Loma...

Yleiseen käytöskoodiin kuuluu olla ihan tosi iloinen siitä, että loma alkaa. Kuuluu laskea päiviä, olla innoissaan, keskustella lomasuunnitelmista ja pähkäillä, että liian lyhyt se loma on kuitenkin. Se on maan tapa. Ja meidän työpaikan tapa. Ja monien kohdalla varmasti ihan totta.

Minua tämä tuleva loma vähän ahdistaa ja ahdistuksen lisäksi mielessä on kaikenlaista haikeutta. Tietenkin loma on lasten kannalta aivan ihana. Tottakai. Puljataan vesissä, syödään jätskiä, nukutaan aamulla pitkään (tai ainakin pidempään kuin kuuteen). Mennään mummulaan. Mutta, mutta. Kaiket päivät kotona vailla sellaisia kiireellisiä asioita, joilla mielensä voi täyttää. Mielihän täyttyy tietenkin itsestään, mutta minkälaisilla ajatuksilla? Tuleeko mitta täyteen? Tuleeko olo niin nihkeäksi, että ei pysty olemaan? Eikö mahdu nahkoihinsa?

Ja vielä se aiemmin puhuttu ikäänkuin jonkinlainen suhde, joka siellä työpaikalla on meneillään. Miten se sujuu, että ei olekaan lähellä sitä ihmistä, jonka kanssa on hyvä olla? Miten sujuu päivät ilman ymmärtävää juttukaveria? Mitä on olla päivät siten, että ei koe olevansa läheinen kenellekään aikuiselle? En tiedä. Sittenhän sen näkee.