Aika kuluu

Eilen luin koko blogin läpi. Kaikessa rauhassa makustelin kirjoitettuja sanoja. Miltä oli tuntunut? Mitä oli tapahtunut? Palasin niihin päiviin ja tunnelmiin, joita oli ollut. Alussa oli lähinnä vain huonoja päiviä ja paljon, paljon kysymyksiä. Vastauksia ei niinkään. Nyt lähempänä tätä päivää näyttää olevan enemmän myös vastauksia. Ehkä se on niin, että kun kysymyksen heittää hautumaan, niin se hautuu. Alitajunta työstää vastausta ja kun vastaus alkaa valmistua, alitajunta tarjoilee sen minulle. Vastaukset löytyvätkin siis itsestäni, kun maltan rauhassa kysyä ja odottaa vastausta.

Suurille päätöksille kiire ei ole hyvä. Pitää olla aikaa pohtia asiaa eri näkökulmista, olla monenlaista mieltä ja miettiä eri vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Se kai vain kuuluu sellaiseen päätöksentekoon, joka sitten mahdollistaa päätöksiin sitoutumisen. Äkkipäätöksissä piilee mahdollisuus siihen, että tekee hätäisen ratkaisun, jota katuu. Minä haluaisin tehdä sellaisen ratkaisun, että voin olla siihen tyytyväinen. Ja tähän lienee auttaa vain aika.

Jokatapauksessa koen, että oli hyvä ratkaisu aloittaa blogi, vaikka kirjoittaminen alussa tuntui vaikealta. Omien tuntemusten purkaminen sanoiksi, niiden tekeminen näkyviksi auttaa jäsentämään ajatuksia. Kaaos päässä asettuu jonkinlaiseen järjestykseen, löytää loogisen rytminsä. Mieli rauhoittuu jo siitä, että tietää mitä on mieltä. Vaikka siis ei olisi muuta vielä tehnytkään. Tänään kuitenkin aion pakastaa mansikoita. Katse on siis tulevassa! Talven pimeissä aamuissa, kun puuron päälle laitetaan kesän mansikoita.