Miksi en osaa käsitellä toisen pahaa oloa?

Kun jollakulla on paha olo, haluan heti lohduttaa. Haluan, että toisen paha olo menee pois. Niinkuin kaikkien pahat olot olisivat minun vastuullani ja minun asiani on saada pahat mielet katoamaan. Ja näin minä teen, jos suinkin voin. Olen aina tehnyt. En pysty käsitelemään toisen pahaa oloa muutoin kuin koittamalla poistaa sen. En pysty siihen, että toisen paha olo olisi toisen oma asia, ei minun asiani.

Taas kävi siis niin, että minä en pystynyt käsittelemään miehen pohjatonta pahaa mieltä, jonka tämä eroilmoitus aiheutti. Mies oli niin lohduton, niin surullinen, että halusin vain sen menevän pois. En pystynyt kohtaamaan aiheuttamaani surua. En. Ja näin on päädytty tässä perheessä kompromissiin, jossa talo myydään ja muutetaan siihen asuntoon, jota minulle ja lapsille olen hakenut. Nyt siis vain mies muuttaa mukana. Kaupanpäällisinä. Ja lupaa muuttua.

Onhan noita muutospuheita kuultu ennenkin, monet kerran. Ja yhtä monta kertaa on nähty, että muutosta ei tule. Tänä kesänä tosin miehellä on ollut yritystä. Minulla vain ei ole luottamusta. Mutta kai sitä taas pitää antaa mahdollisuus? Minun ajatuskulullani asiat kuitenkin menevät parempaan joka tapauksessa, koska täältä maalta muuttamisen jälkeen pois jäävät nurmikonleikkuut ja lumityöt, halkojenkantamiset ja lämmittämiset, putkien sulatukset ja hiirenloukut, haravoinnit ja pienet remontit. Ne miesten työt, joihin miehestä ei ole ollut. Jos sitä niiden loppujen kanssa pärjättäisiin paremmin?

Mieleeni muistui eräs kauan sitten lukemani kirjoitus vankiloista. Siinä joku vankilatyön ammattilainen puhui ihmisyyden siemenestä, joka jokaisessa on, paatuneimmassakin rikollisessa. Siksi vankiloissa pitää tarjota ihmisyyden siemenelle kasvun mahdollisuus, koulutusta, työtä, terapiaa, inhimillisyyttä. Paatuneimmallekin. Jos minun miehessänikin on se ihmisyyden siemen ja kun sille tarjoaa ravintoa, se kasvaa?