Nyt se on sanottu

Eilen sitten käytiin miehen kanssa keskustelu. Käymämme keskustelut ovat yleensä sellaisia, että mies ei halua kuunnella ikäviä asioita ja  hän lähtee tilanteesta pois. Ei vain kuuntele. Tai sanoo heti vastaan jotain ja minä unohdan, mitä olin sanomassa. Näistä syistä kirjoitin hänelle kirjeen. Selitin siinä rauhallisin sanankääntein, että mitä haluan ja miksi. Menin miehen viereen, otin kädestä kiinni ja annoin luettavaksi. Mies luki sen. Minä itkin.

Tämän jälkeen keskustelu eteni tuttua kaavaa. Itketään, vähän puhutaan, itketään vähän lisää. Mies menee kuoreensa, ei sano mitään, sitten herää sieltä ja syyttelee. Vanhan kaavan mukaan tilanteen mennessä liian ahdistavaksi, mies alkaa uhata itsemurhalla. Tällä kertaa uhkaus ei ollut selvä, se oli vihjaus siihen, että hän ei voi luvata, etteikö tekisi itselleen jotain. Tietenkin minä aina peräännyn näissä tilanteissa, enhän minä halua kenenkään henkeä tunnolleni. Otin autonavaimet piiloon jo ennen keskustelua ja mikäli ne olisivat olleeet paikallaan, olisi mies autollä lähtenyt. Sinne jonnekin, josta ei voi luvata, että palaa. Mutta siis avaimia ei ollut ja miehen ei auttanut kuin olla.

Minua syytettiin siitä, että en yritä tarpeeksi. Kaikissa liitoissa on kuulemma vaikeuksia ja huonoja hetkiä. Pitää vain yrittää. Sanoin, että luottamus on mennyt häneen, erityisesti sen keväisen kriisin johdosta, jolloin hän uhkasi hakea lapsille huostaanottoa ja syyttää minua huonoksi äidiksi. Että en pääse siitä yli. Mies sanoi, että hän ei ole moista koskaan sanonutkaan ja jos olisikin, niin suutuksissaan, eikä toki ole moista tarkoittanut. Miten tuollaista voisi sanoa kenellekään? Suutuksissa tai ilman? Sitten alkoi se sääliin vetoaminen. Hän ei pärjää ilman minua. Hänellä ei ole yhtään ystävää, minä vain. Hän menee ihan raunioiksi, enhän minä sellaista halua, enhän? Minä sanoin, että en minä voi häntä kannatella, olla hänen kainalokeppinsä. Kyllä hänen on itse pärjättävä. Enhän minä siitä syystä voi jatkaa avioliittoa, että hänestä tulee yksinäinen.

Taas meni hetki. Mies ei enää suostunut puhumaankaan. Istui vain. Ja kävi välillä etsimässä autonavaimia. Käytti jo vihaista ilmettä, vihaista äänensävyä. Avaimet hänelle, heti. Mutta en antanut. Kysyin, että soitetaanko valkotakkiset hakemaan, että en minä osaa käsitellä itsemurhakandidaatteja. Kuulemma saisi soittaa poliisit samalla, hyvällä hän ei lähde. Kysyin, että onko tarvetta soittaa poliiseja, aikooko hän tehdä jotain. Ei kuulemma. Taas istuttiin. Koitin saada miehen nukkumaan. Ei.Sitten alkoi uudestaan se sääliin vetoaminen. Miten kovasti hän on tänä kesänä yrittänyt. Ja onkin, ei siinä mitään. Miten minä olen hänen elämänsä rakkaus, vain minä, ei kukaan muu. Kuinka hän haluaisi olla hyvä isä.

Tilanne oli minulle hyvin ahdistava. Koin, että minun pitää saada hänet rauhoittumaan. Että kun aikaa kuluu muuutama päivä, viikkoja, hänen kokemansa tuska muuttuu vähemmän akuutiksi. Sanoin, että siitä en anna periksi, erilleen muutetaan. Talo myydään. Kun minä näen, että hän pystyy hoitamaan asiansa, pystyy hoitamaan kotinsa, kantamaan vastuunsa omalla vuorollaan lastenhoidosta, niin saattaahan se olla, että luottamus palaa. Saattaa olla. Epäilen kyllä suuresti, mutta mies tarrautui oljenkorteen kuin hukkuva. Että ehkä.

Nukkumaan mentiin ja mies nukkuu yhä. Tänäänkään hän ei ollut se, joka olisi herännyt lasten kanssa. Katsotaan, mitä päivä tuo tullessaan.