Taivaasta annettua

En olekaan aiemmin lainkaan täällä pohtinut maailmankatsomustani. Siis mihin uskon ja mihin en. Ja mitä näillä uskomuksilla on tekemistä olemisesi kanssa. Luin tänään erästä blogia, jossa kirjoittajalla oli hyvin erilainen maailmankatsomus kuin minulla, hänen mielestään sielut elävät yhtä aikaa monissa ruumiissa vai miten minä sen nyt ymmärsin.

Minä kuitenkin uskon Jumalaan ja Jeesukseen. En ihan purematta niele kaikkea, mitä Raamatussa sanotaan. Paljon on aivan varmasti väärinymmärrystä ja keksittyä satua, mutta siihen uskon aivan varmasti, että Jeesus oli maan päällä. Sekin vielä on siinä ja siinä, että sikisikö Jeesus Pyhästä Hengestä, mutta Jumalan poika oli ihan varmasti. Ainakin ottopoika. Jumalan asialla. Minun uskoni perusta lähtee Jeesuksesta ja siitä, mitä Jeesus meille on kertonut Jumalasta. Ja siitä, miten Jumala meidän tahtoisi täällä toimivan. Rakastakaa lähimmäistänne. Tehkää toisille, niinkuin haluaisitte itsellenne tehtävän. Että helpompi on valita se leveä tie, joka vie kadotukseen kuin se kapea tie, joka johtaa pelastukseen. Olipa se pelastus nyt mitä hyvänsä ja se kadotus mitä hyvänsä. Senkin uskon, että Jumalaa on vain yksi. Kaikki vain uskovat omalla tavallaan, omalla nimellään, omilla rutiineillaan.

Senkin uskon, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Niinkuin paras on. Ei ihminen voi vaikuttaa kaikkeen. Asioita tapahtuu. Kun odotin nuorimmaista, minulla oli vahvana tunne, että nyt on käytetty se onni, joka on minulle tässä hetkessä tarjolla. Pelkäsin kamalasti, että lapsessa on jotain vikaa. Että minä olen omalla käytökselläni jotenkin ansainnut sen, että onni loppuu. Olin niin kovin helpottunut, kun kaikki oli hyvin. Ja sitten ei mennyt aikaakaan, kun jouduin itse tutkimuksiin ja sain diagnoosin parantumattomasta neurologisesta sairaudesta. Jotenkin vain huokasin helpotuksesta, että se on nyt tässä, se mikä oli tuleva. Lapset säästettin. Ja se on otettava, mikä annetaan.

En käy kirkossa. En edes muista, milloin viimeksi olisin käynyt. Se, että en käy, ei johdu siitä ettenkö viihtyisi siellä. Virret ovat rauhoittavia ja saarnat parhaimmillaan antavat ajattelemisen aihetta. Jumalanpalveluksen rutiini on tuttu. Ehtoollista on kyllä jotenkin ikävä, se puhdistaa. Syy löytyy siitä, että lähelläni ei ole ihmisiä, jotka tukisivat minua tässä asiassa. Niinpä olen päättänyt olla rasittamatta itseäni tai läheisiäni kirkossa käynnillä, koska siitä tuntuisi olevan haittaa, eikä se olisi hyväksyttyä. Tottakai Jumala ymmärtää. Aika on nyt tämä. Joskus toiste on joku toinen aika. Sitten menen taas. Eipä se Jumala mihinkään häviä, vaikka minä en kirkossa kävisikään. Lapset on kyllä kastettu. Miehelle se ehkä oli enemmänkin tapa, joka toimitetaan. Tuttavien lapsetkin on kastettu. Annetaan nimi. Mutta meidän lapsilla oli nimet jo ennen kastamista ja kasteessa heidät otettiin Jumalan lapsiksi. Näin minä sen näin, mutta en minä siitä miehelle puhunut. Tokko olisi ymmärtänyt, ei ainakaan ollut samaa mieltä. Joten pidin sydämessäni tämänkin.

Ehkä yksi syy, miksi olen tämän miehen kanssa tätä onnetonta avioliittoa näinkin kauan jaksanut on se, että minun käsitykseni mukaan kenellekään ei anneta kuormaa enempää kuin mitä jaksaa kantaa. Näinpä kun kerran olen vielä jaksanut, niin kuorma on ollut oikeutettu. Ehkä voisin ajatella toisinkin?