Henkinen taantuminen

Mummulamatka senkun jatkuu ja minä taannun täällä henkisesti taas siksi lapseksi, joka ei osaa tehdä mitään oikein, ei kelpaa vanhemmilleen, on vaivoiksi, on häiriöksi. Ja paha mielihän se tulee. Lapsetkin vaistoavat, että ei ilmeisimmin olla ihan ykköstoivottuja vieraita (vaikka siis ainoat lapsenlapset ovatkin) ja pelkästään kai jo siitä ilosta temppuilevat oikein urakalla. Sehän taas saa aikaan sen, että isovanhemmat huokailevat ja puhuvat minulle matalalla äänellä, että miten lapset täytyisi pitää hallinnassa... Juurikin niin. Näinhän se varmasti olisi. Vaan kun eivät pysy. Omatahtoisia ovat. Ja kovaäänisiä.

Elämän epäonnistuminen oikein korostuu täällä. Kauniissa maisemassa, järven rannalla, sievässä hirsimökissä. Se, että minun elämäni ei tunnu onnistuvan millään sellaisella saralla, joka vaatii ihmissuhdetaitoja. Paitsi siis työelämässä. Se onnistuu kyllä. Ilmeisesti vain riittävän välimatkan päästä hoidetut ihmissuhteet onnistuvat, mutta kaikki sellaiset, joissa pitäisi avata sydäntään, olla oikeasti läsnä ihmisenä ihmiselle, menevät jotenkin vinoon. Kun tämä näin säännönmukaisesti toistuu, niin peiliinkatsomisen paikkahan se silloin on. Valitettavasti.

Mutta nyt kyllä tässä henkisen taantumisen hetkessä on vaikea nähdä henkisen nousun tietä. Että tästä kohoaisi itsevarmaksi elämänsä hallitsijaksi, joka osaa tehdä oikeita päätöksiä ja on onnellinen. Nyt olen taas vain onneton lapsi.