Ei niin mukavia lapsuusmuistoja

Täällä ollaan yhä lasten kanssa mummulassa, siis minun vanhemmillani. Lapsuusmuistot pyrkivät pintaan, kun katsoo omien vanhempiensa touhua lastenlastensa kanssa. Huomaan nyt ja muistan omasta lapsuudestani, että lasten pitää olla kuulumattomissa ja näkymättömissä, paitsi ruoka-aikaan pöydässä, omilla kotityöaskareilla paikalla ja nukkumassa ajoissa. Muuten piti pysyä poissa, jossain.

Omat lapseni (siis vajaa 3-v. ja 5-v.) eivät osaa olla isovanhemmilleen mieliksi kuin aivan ajoittain, hetkittäin. Aivan kuin minä ja sisareni emme ole osanneet olla vanhemmille mieliksi kuin ajoittain, hetkittäin. Isompana se kävi helpommin, kun kotityöt jo hoituivat ilman opastusta ja kokeista osasi tuoda hyviä numeroita, mutta pienempänähän se oli vaikeaa. Vanhempia ei saa häiritä, varsinkaan äitiä, siis nykyistä mummua. Se on ihan ehdoton sääntö. Pitää olla hiljaa, ei saa mekastaa. Pitää olla siisti, ei saa sotkea. Pitää pärjätä omillaan, ei saa pyytää apua. Kaikkea ruokaa pitää syödä, ottaa lisää, syödä lautanen tyhjäksi (siis lähes nuollun näköiseksi) ja kiittää kauniisti. Ihan riippumatta siitä, että oliko nälkä ja ihan riippumatta siitä, että pitikö ruuasta. Mihinkään ei saa laittaa sokeria, koska sokeri on PAHA. Ei edes puolukasta ja talkkunasta tehtyyn pöperöön, sellaiseen hämäläiseen.

Lasten pitää leikkiä hiljaa, jossain nurkassa tai omassa huoneessaan tai jossain pois näkyviltä. Leikeistä ei saa tulla melua, eikä sotkua. Muistelin juuri sisareni kanssa leikkiä, jota leikimme pienenä. Siinä leikissä vaatekaappi oli avaruusalus ja istuimme vierekkäisissä kaapeissa avaruusmatkalla. Supisimme toisillemme sieltä kaapinseinän läpi jotain ihan hiljaa. Kerrankin leikimme yhtäsoittoa hiljaa siellä kaapissa neljä tuntia, ilman että kukaan kävi meitä katsomassa tai että oli millään tavoin kiinnostunut leikistämme. Ja jos mahtuu kököttämään vaatekaappiin neljäksi tunniksi, niin ei voi olla vielä kovin suuri. Sellaiset leikit olivat hyviä leikkejä. Minun lapseni, nuo onnettomat, eivät osaa leikkiä hiljaa suunnilleen mitään. Kaikesta lähtee ääntä. Ja siitä mummu alkaa huokailla ja ukki alkaa sanomaan, että huonosti on kasvatettu, kun metelöivät.

Leluja ei lapsille juurikaan tarvita, koska leluista osataan tietenkin pitää niin hyvää huolta, että mikään ei ikinä, koskaan mene rikki tai häviä. Siksipä minullakin oli pienenä yksi Daisy (se Barbie-kopio), jolle ompelin itse vaatteet, koska tietenkään valmisvaatteita ei ostettu. Kerran sovittaessani ompelun alla olevaa häämekkoa tälle Daisylle, siltä irtosi pää. Ihan vaan vahingossa, sellaisena sovitusonnettomuutena. Laitoin nuken alimpaan laatikkoon, enkä koskaan sanonut, että olin sen rikkonut. Enkä siis sen koommin sillä leikkinyt. Eikä toista ollut. Muitakin leluja oli yksi. Siis niitä leluja, joita oli. Minun lapsillani, noilla pahalaisilla, huonosti kasvatetuilla on paljon leluja. Ei mitenkään tolkuttomasti, mutta siten kuin nykymaailmassa leluja kertyy. Enemmän. Ja on noita rikkikin mennyt ja hävinnytkin.

Siisteys on yksi tärkeä. Nyt jo minun viisivuotiaskin osaa muutaman päivän mummulakokemuksella sanoa, että "ei sotketa, mummu suuttuu". Onpa mukava mummulamuisto! Sotkeminen on sitä, että matto menee ruttuun, ikkunaan tulee sormenjälki, ruuanmuruja tippuu syödessä.

Kotiin alkaa tehdä mieli, omaan kotiin. Ja eipä ole kiire takaisin tänne mummulaan.