Haikeutta mielessä

Luin taas koko blogin läpi. Viime aikoina olen usein lukenut alkuvuoden tekstejä. Jotenkin haluan varmistella, että olen oikealla tiellä. Että en tee virhettä. Teksteistä paistaa kyllä aikamoinen ahdistus. Harvat ovat ne kerrat, kun on hyvä olla tässä tilanteessa. Nyt kun päätös on tehty ja sitä olen jo panemassa täytäntöön, mieleen hiipii haikeutta. Haikeutta näistä vuosista ja yhteisistä muistoista, joita on ollut. Niistä hyvistä hetkistä, joita oli. Kun oli hyvä olla. Heräsi aamuun onnellisena tulevasta päivästä ja illalla kävi nukkumaan vailla pahaa mieltä.

Mieleen muistui opiskeluaikainen tapa, kun mies kävi pari iltaa viikossa töissä pelinhoitajana ja tuli kotiin vasta ravintoloiden kiinni menon aikaan neljältä. Odotin usein miestä kotiin hereillä. Siksi vain, kun halusin yhdessä nukkumaan. Silloin meille tuli sunnuntain Hesari ja kun mies lauantai-iltaisin oli töissä, se ehdittiin jakaa kahden maissa yöllä jo oven luukusta ennen kuin mies tuli kotiin. Join teetä ja luin lehteä ja odottelin. Ja nyt en halua edes nukkua samassa kerroksessa....

Mieleen tulee haikeutta näistä vuosista tässä talossa. Molemmat lapset on tuotu synnyttyään sairaalasta tänne. Tämä on heille ainoa ja oikea koti. Meidän koti. Pienempi kysyy usein illalla sängyssä, että onhan tämä meidän koti. On tämä. Miten selität lapselle, että koti voi olla jossain muuallakin? Että koti ei ole seinissä? Että koti ei ole tavaroissa? Että koti on jokaisella sydämessä ja kun saa rakkaittensa kanssa olla, niin siellä on koti. Että tälle kodille sanotaan hei-hei.

Kai se tästä.