Minun ristini

Kommentoijat ovat ihmetelleet, että miten minä vain annan sen miehen roikkua tässä mukana. Miten minä en vain heitä miestä ulos, pistä taipaleelle. Anna pärjätä niin kuin pärjää tai anna olla pärjäämättä. Että mitä minä jahkailen. Että mikään ei muutu kuitenkaan. Miksen minä ajattele itseäni enemmän, omaa onneani.

Mielenkiintoisia kysymyksiä. Kai se johtuu luonteesta. Tai sitten kasvatuksesta. Minulla on ensinnäkin luja usko siihen, että ei ole tarkoitettu siten, että tavoitellaan vain omaa onneaan, koska siten se oikea onni ei löydy. On tarkoitettu tavoiteltavan yhteisön hyvää. Mikä se yhteisö sitten kulloinkin onkin. Perheen hyvää. Naapuruston hyvää. Työyhteisön hyvää. Ei omaa hyvää. Siitä ehkä johtuu, että minulla ei ole oikein pyrkyä mihinkään, kun en osaa itselleni tavoitella. Uskon, että asiat tapahtuvat, jos niiden on tarkoitus tapahtua. Että asioita ei pakottamalla saa asettumaan muottiinsa. Asiat itse soljahtavat paikoilleen, kun pikkuisen avustaa.

Uskon, että mieskin soljahtaa paikoilleen siten kuin on tarkoitettu. Pidän asiaa esillä, käyn keskusteluja. Jos on tarkoitettu, että onni löytyy muualta, niin tapahtuu. Jos on tarkoitettu, että onni on tässä ja nyt, niin sitten tapahtuu siten. En usko ollenkaan siihenkään, että kaikkia odottaa suuri onni. Että suuren onnen voisi saavuttaa lujasti tavoittelemalla. Saattaa mennä tavoitellessa ihan metsään koko elämä. Hukkaa itsenä. Asiat tapahtuu, kun niiden on aika tapahtua.