Nyt taas päivänä muutamana mies on ollut kuin maansa myynyt. Menee murheellinen ilme kasvoillaan ja haastaa riitaa. Riitojen aihe on aina samankaltainen; minä en tee tarpeeksi sen eteen, että miehen mieli olisi parempi. Unetkin ovat menneet kovin vähäisiksi, vaikka hänellä jotain kemiallista apua onkin. Kai se mies käsittelee kaikkea tätä nyt omalla tavallaan. Koittaa ymmärtää tai koittaa hyväksyä. En tiedä, kun hän ei varsinaisesta asiasta suostu puhumaan, enkä minä jaksa käydä tivaamaan.
Eilen oli minun vuoroni nukuttaa. Mies olisi halunnut tulla myös. Lapset kävivät itkemään, että äidin vuoro nukuttaa. Äidin yksin. Mies vain jankutti, että iskä myös. Otin jo miehen sivuun, että minkätakia lapsia itketetään. Mies sen verran suostui sanomaan, että nyt on niin paha olla, että pitää saada olla ihmisten lähellä. Tein siis lasten kanssa sopuratkaisun ja mieskin sai tulla. Alkoi heti kuorsaamaan, että yksin sitten kuitenkin kaikki nukutusasiat hoidin.
Miten tärkeää olisi, että olisi keskusteluyhteys. Että voisi sanoa, mikä mielessä on. Eihän mikään milloinkaan voi mennä mihinkään paremmaksi, jos ei ole käsitystä siitä, että mikä kullekin parempi olisi. Enkä minä voi kantaa vastuuta miehen hyvästä tai pahasta mielestä. En minä voi miestä kannatella, että olisi päivä aina aurinkoinen. En vain voi.