Onkohan se niin, että toisilta vain sujuu luontevammin käskeminen ja toisilta totteleminen? Että se on luontainen ominaisuus? Siis ei kasvatuksen tulos tai oman opettelun tulos. Vaan luontainen. Itse useimmiten olen siinä käskevässä roolissa. Nyt töissä ihan aseman puolesta (vaikka tietenkin yhteistyössä ja neuvotellen mennäänkin), mutta jo ennen sitäkin. Samoin vapaa-ajalla usein joudun tilanteisiin, joissa ei tahdo löytyä sitä, joka sanoo miten tehdään. Niin sitten minä sanon. Se on jotenkin luontevaa ja helppoa, siis sanoa oma mielipiteensä, antaa toimintaohjeita, ehkä jonkun mielestä siis käskeä.
Kotona on sama homma. Minä käsken ja muut joko tottelevat heti tai tottelevat hetken päästä. Jotenkin vaan. Paitsi siis tämä eroasia ja siihen liittyvät, joissa mies saa tahtonsa läpi. Mutta muuten. Lapsetkin sanovat isälleen, että kysytään äidiltä, kun äiti määrää. Esikoinen on selvästi perinyt minulta luonteensa, hänkin käskee. On vähän huono tottelemaan. Kyllä minäkin tottelen, jos käsky on mielestäni jollakinlailla järkevä. Tottelenhan toki. Mutta jos käsky on tyhmä, sanon vastaan. Saatan jankata pitkäänkin. En mielelläni tee mitään, mikä on mielestäni typerää. Minusta ei taitaisi olla armeijaan?
Olisiko elämä helpompaa, jos olisi luonteeltaan tottelevainen? Tekisi vaan, mitä pyydetään. Odottaisi vain käskyä ja sitten tottelisi? Olisi siitä ylpeä?