Pihalla on suuria lammikoita ja se on muutenkin melkoisen märkä. Olin kuitenkin eilen lasten kanssa monta tuntia sillä samaisella pihalla. Käänsin kasvimaan ja löysin matoja. Lapset laittoivat sankoihinsa multaa ja matoja ja heillä olikin yhtäkkiä omat lemmikit! Mietin, mitä kasvimaahan laittaisin tänä kesänä. Viime kesänä en laittanut mitään. Haravoin perennapenkkiä, josta pienet vihreät alut jo kurkkivat. Leikkasin ruusupensaan, joka on ollut toispuoleinen ja siltä toiseltakin puolelta harva. Saniaispenkkiin tarvitsen katetta, samoin raparpereille. Vadelmien tuet on kai lahonneet, ne pitää uusia.
Palasin eilen ajatuksissani monta kertaa niihin hetkiin, kun talo oli myynnissä. Kuinka harmittelin, että taas joudun luopumaan omasta pihasta, omista raparpereista ja vadelmista. Muistan, kun itkin lähes tyhjissä huoneissa. Monta kertaa ja vielä kuukausia myyntiinlaiton jälkeen. En kai minä pelkkää taloa itkenyt, vaan särkyneitä unelmia. Nyt kuitenkin koen, että tämä talo on minulle hyvä. Ei kovin suuri, ei yhtään pramea, liian lähellä tietäkin. Mutta minulle sopiva. Arkinen ja konstailematon. Omanlaisensa. Piha on sekava, kuoppainen ja rikkaruohojen valtaama monin osin, mutta kuitenkin minulle sopiva. Piha antaa asukkaidensakin olla sellaisia kuin ovat.
Ja aivan selvää on, että mies lähtee. Minä ja lapset jäämme.