Miehellä on mökötyspäivä. Lapset heräsivät aamulla seitsemän aikaan ja minä heidän kanssaan. Katsottiin lastenohjelmia ja syötiin aamupalaa. Ulkoilua suunniteltiin. Pienempi halusi herättää iskän, koitin estellä, mutta herätti kuitenkin. Lapsi oli vaatinut leikkimään, isä laittoi konsolipelin päälle. Isompi kiljumaan, että miksi pienemmälle laitettiin peli. Pienempi kiljuu, että väärä peli. Minä kiljun, että pelit pois. Mies mököttämään, kun ei pelit kelvanneet.
Laitettiin sitten ulkovaatteet ja mentiin ulos, minä ja lapset. Miestä ei näkynyt, mökötti. Lähdettiin leikkipuistoon ja kauppaan. Tultiin kotiin, mies mökötti, kun häntä ei pyydetty. Laitettiin lasten kanssa ruoka, pyydettiin mieskin syömään. Keitin kahvitkin. Ruuan jälkeen mentiin päivälevolle. Kukaan ei halunnut miehen kainaloon. Mies ryhtyi mököttämään uudelleen. Nyt ollaan lasten kanssa alakerrassa, kohta mennään taas ulos. Mököttäkööt mies. En minä jaksa lepytellä arkisista asioista.
Joskus mietin, että mitä olisi sellainen elämä, jossa aikuiset olisivat kuin aikuisia ja lapset voisivat rauhassa olla lapsia? Ei tarvitsi arvailla tunnetiloja. Ei tarvitsisi varoa pahaa mieltä. Ei tarvitsisi lepytellä joutavista.