torstai 1. joulukuuta 2011

Erään tarinan päätös


Työpaikalla käynnissä ollut eräänlainen suhde on tullut päätökseensä. Viime viikolla aloitettu etäisyyskeskustelu on johtanut siihen, että on päädytty etäälle. Mitään ei ole enää käynnissä. Keskusteluissa kävi ilmi, kuten jo kauan sitten olen tiennyt, että tämän toisen osalta mitään kovin syvällistä ei missään vaiheessa ollut käynnissäkään. Katsoin omia vanhoja tekstejäni ja jo heti helmikuussa kirjoitin, että tällä ei ole tulevaisuutta. Eikä ollutkaan. Ehkä vain takerruin häneen kuin laastariin pahimmissa parisuhteen koukeroissa.

Vaikka tiesin, että kuinka tämä tulee päättymään, silti pahoitin mieleni. Jossain vaiheessa luulin, että olen tärkeä, erityinen, että kelpaan. Nyt kun käy ilmi, että en kelvannutkaan, pahoitan mieleni. Vaikka siis tiesinkin sen. Yhteinen lopputulema oli, että ystävinä säilytään. Mutta mitä on olla ystävä, jos oli olevinaan ennenkin ystävä ja nyt on mitä? Ei kai sitten mitään? Miten olla ystävä sellaisen kanssa, jonka kanssa on monta kuukautta jakanut ajatuksensa ja sitten ei enää olekaan tärkeä. Mitä on ystävyys sitten? Joulukortti? Sattumalta samassa pöydässä syöty lounas?

Erään tarinan päätös oli siis alkua sille, että eräs toinen tarina ei pääty. Nyt varmaankin tarraudun mieheeni kuin laastariin. Luulen, että olen hänelle tärkeä. Että kelpaan. Että olisin jollekulle tärkeä ja kelpaisin. Mies mahtaa hämmästyä. Taitaa olla turha siellä perheneuvojallakaan enää käydä. Minä jatkan avioliittoani, muutan unelmani arkisemmiksi, lapset saavat ehjän perheen ja mies vaimon. Kaikki voittivat. Vai?