Mies ilmoitti, että tulee sunnuntaina kotiin. En tiedä mihin aikaan, enkä tiedä, että pitääkö hakea jostakin. Mutta tulossa on. Nämä vajaat pari viikkoa lasten kanssa ovat olleet rauhallisempia kuin tavallisesti. Tietenkin isompi ensin alkoi aivan villin käytöksen niinkuin hän aina tekee arkeen tulleiden muutosten kohdalla, mutta rauhoittui sitten. Meille on tullut uusi, rauhallisempi rytmi, jossa asiat ennakoidaan paremmin, hoidetaan kerralla loppuun ja jossa asioista voidaan sopia. On pärjätty hyvin.
Etukäteen vähän jännitti, että jaksanko. Kahden lapsen kanssa koko ajan, yhdessä kaikkialle, ei omaa hetkeä ollenkaan. Puitten kantaminen, ostosten kantaminen. Riittääkö voimat? Mutta ei minulla jaksamisessa ollut ongelmia. Kauppaostokset saa kannettua pienemmissäkin erissä sisälle, samoin puut. Omaa aikaa saa hetken näin aamulla, kun lapset vielä nukkuvat ja illalla, kun itse istuu saunan lämmössä ja lapset kiljuvat kylpyhuoneessa. Mitään hommaa en ole tarkoituksellisesti siirtänyt, että tehdään kun mies tulee. Osaan, pystyn ja kykenen tekemään sen kaiken, jota täällä täytyy tehdä. Tietenkin, kun olen monet vuodet lähes kaiken hoitanut.
Toinen asia, jota mietin oli, että ikävöivätkö lapset isäänsä. Eivätpä juuri. Pienempi itki yhtenä iltana kaikenlaisten vastoinkäymisten (mm. säännöistä kiinni pitävä äiti) jälkeen, että isi tarvitaan. Isompaa kiinnosti alkuvaiheessa, että eihän isi vielä tule. Nyt molemmat ovat sillä mielellä, että ok kun tulee, mutta ok kun on poissa. Ikäänkuin statisti perheessä?