Olin tänään nuoremman vasu-keskustelussa (varhaiskasvatuksen suunnitelma, eräänlainen kehityskeskustelu siis) päiväkodissa. Arvioitiin siinä lastentarhanopettajan kanssa tytön kehittymistä eri osa-alueilla ja pohdittiin kehitystavoitteita. Täytettiin asiaankuuluvat lomakkeet ja keskusteltiin kasvatuskumppanuudesta. Kun paperit oli täytetty ja laitettu jo pois, sanoin siinä vähän ohimennen, että lapsen isä on kaksi viikkoa reissussa. Että siitä johtuu, jos näyttää tyttö kaipailevan.
Lastentarhanopettaja kysyi, että onko kotona nyt rauhallisempaa? En koskaan sanallakaan ole miestä päiväkodin kuullen moittinut, olen ollut siitä erityisen tarkka. Mutta ilmeisimmin puhekykyiset lapset ovat jotakin puhuneet. Vähän kierrellen kaarrellen vastasin. Lastentarhanopettaja oli jo sellainen iäkkäämpi, hänellä oli varmaankin minun lasteni ikäiset lastenlapset. Hän alkoi muistella omien lastensa pikkulapsiaikoja. Kuinka mies oli pelkkä huuhentaali ja kuinka he olivat erittäin lähellä eroa. Kuinka hän aina huokaisi helpotuksesta, kun mies lähti pidemmille työreissuille, koska silloin rauha palasi kotiin. Sitten hän lohdutti minua, että tyttöni on aina niin iloinen ja onnellisen oloinen. Hieno tyttö.
Lähdin takaisin töihin aika mietteissäni.