Olin koko talven niin siinä ajatuksessa, että keväällä muutan lasten kanssa uuteen kotiin, että en suonut ajatustakaan puutarhalle. Jopa syksyllä rikki mennyt ruohonleikkuri meni mielestä pois. Yhtään siemenluetteloa en lukenut, mitään en tilannut, enkä kylvänyt. Jopa viime kesänä myrskyn särkemän aurinkovarjon heitin pois mielestäni.
Mutta nyt, jos sitten jumitankin tässä vielä ainakin kesän yli, niin kai jotain täytyisi tehdä? Nurmikko on jo lähinnä niitty, jolla kasvaa voikukkia valtoimenaan. Aurinko paistoi liian kuumasti terassilla, varjo olisi tarpeen. Kesäkukat pitänee ostaa kaikki valmiina. Mutta kun mielessäni en kuitenkaan ole tähän sitoutunut, niin mitä kannattaisi sitten kuitenkaan ostaa tai ainakaan kuinka paljon rahaa kannattaisi sijoittaa. Jos ostaisi halvinta vaan, kai ne kesän kestää.
Mutta varsinaisia puutarhaostoksia suurempi asia on se mielen sitoutumattomuus tähän olemiseen. Se mielen halu johonkin muuhun. Pois, pois. Mies on asettunut aika lailla sen keväisen kriisipäivän jälkeen, ei ole juonut ollenkaan, on mennyt töihin. Tietenkään luotto ei ole palannut, lämpö ja kosketus lostavat poissaolollaan. Mitä ylipäätään parisuhteelta voi olla vailla? Tai pikemminkin mitä äidin ja isän olemiselta voi olla vailla? Koska sitähän me nyt ensisijaisesti olemme, äiti ja isä. Se on se, joka pitää liiton kasassa. Ei siis ole parisuhdetta akselilla mies-vaimo. Jos arki sujuu jotenkin painollaan, lapset hoidetaan, elämä menee päivästä toiseen, niin onko se lasten kannalta kuitenkin parempi? Siis se, että äiti ja isä ovat läsnä lapsille, vaikka eivät olisikaan toisilleen?