Minä olen Kainuun tyttöjä, kainuulainen. Toki olen sieltä ollut pois jo parikymmentä vuotta, mutta kainuulainen yhtä kaikki. Tämä tuli tänään mieleeni, kun matkasin linja-autolla naapurikaupunkiin. Minulla ei ollut lukemista mukana, joten istuin vain ja katselin ikkunasta. Olen mennyt saman matkan kymmeniä kertoja. Maisema on kaunis, ei siinä mitään. Kylien nimet vilahtelevat tienviitoissa. Ihan on kivoja kyliä. Ei vaan ole minun maisemani, eikä minun kyliäni. Kun olen kainuulainen. Niinkuin äitini on hämäläinen. Asunut kainuussa varmaankin jo nelisenkymmentä vuotta, mutta yhä vaan on hämäläinen. Puhuu minusta, sisarestani ja isästämme, että te kainuulaiset.
Olen nyt asunut tällä seudulla kohta kymmenen vuotta. Olen töissä, mukana harrastetoiminnassa, yhdistystoiminnassa, paikallisessa asukastoiminnassa. Näennäisesti kiinnittynyt yhteisöön, yhteisön jäsen. Mutta kuitenkin aina ulkopuolinen. Minä en ole täältä kenenkään tyttöjä. Kuka isäs on? Ei häntä kukaan täällä tunne. Niin minäkään en ole kukaan. Jostain muualta tullut, ulkopuolinen.
Lapsilla on vielä matkaa koulunkäyntiin, mutta nyt jo murehdin sitä, että minun lapsilleni opetetaan joku muu maakuntalaulu kuin Nälkämaan laulu. Minun lapsilleni joku muu on merkityksellistä kuin korpien kuiskinta. Minun maisemaani ovat siniset vaarat, suonreunat, kallioiset erämaajärvet. Hassusti linnanraunioiden yli rakennettu silta. Lumipenkat talvella. Niittykukat tien laitamilla kesällä. Syksyinen vaaranrinne. Silmänkantamattomiin jatkuvat metsät. Kivikkoiset rannat. Tottakai lasten kanssa käydään Kainuussa, mutta jääkö se heille yhtä vieraaksi, kuin hämäläinen maisema minulle? Kävin minäkin mummulassa, tädeillä, sedillä, serkuilla. Siellä Hämeessä. Mutta ei siitä minun maisemaani tullut.
Pitäisikö minun tästäkin asiasta ryhtyä toimeen? Tekemään jotakin sille, että Nälkämaan laulusta tulee minunkin lasteni laulu? Että heistäkin tulee kainuulaisia?
Taival lie hankala - olkoon vaan!
Nosta jo rintaasi maausko uus,