Tällä viikolla olen miettinyt omia tarpeitani. Siis miettinyt vain, en mitään ole millekään asialle tehnyt. Että mikä on oikein ja kohtuullista, mikä on riittävää, mihin on oikeus? Mikä on tarpeellista? Mikä on perusoikeus? Ja mikä on jotain sellaista, joka ei kaikille kuulu?
Heti alkuviikosta tämä pohtiminen lähti liikkeelle työpaikalla, jossa tuli keskustelua palkasta. Mikä on oikea ja kohtuullinen palkka uudessa tehtävässä? Miten palkan riittävyys täytyy arvioida? Suhteessa toisiin samantasoisiin? Suhteessa osaamiseen ja ammatillisiin näyttöihin? Suhteessa kokemukseen? Palkkakeskustelu ei mennyt aivan toiveideni mukaan, mutta itse rahaa suurempi asia oli se kokemus, että minä en kelpaa. En ole mitään, en kukaan. Joku vain, joita tulee ja menee ja saa tullakin ja mennäkin. Ihmisvirtaa, ihmiskarjaa työelämän rattaissa. Joku satunnainen kävijä. En minä.
Onko ihmisellä oikeus olla olemassa? Siis itsenään? Vai olemmeko kaikki vain pieniä osasia maailman juoksussa? Joitakin, jotka tulevat ja menevät? Ovat hetken? Häviävät? Onko meidän tekemisillämme loppujen lopuksi niin väliä? Historiankirjoituksista luemme ihmisistä, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Tehneet asioita toisin. Olleet rohkeita. Ja sitten on meitä, joita mahtuu tusinaankin parikymmentä. Joiden elämän suuret teot ovat lumityöt ja kauppakassit. Onko meillä merkitystä?