Mies lähti eilen aamulla toiselle paikkakunnalle ystävänsä luokse yökylään. Viettävät siellä poikamieselämää. Juovat itsensä baarissa tainnoksiin, puhuvat jotain miesten juttuja. Minä olen ollut lasten kanssa kotona. Meillä on ollut oikein mukavaa. Rauhallista. Rentoa. Kiukuttelua ei juuri ole ollut, ei äidillä eikä lapsilla. Pihalla on oltu useampaan otteeseen, monenlaista mukavaa on tehty. Käytiin kävellen lähikaupassa, ostettiin saunalimpparit ja Muumi-tikkarit. Kumpikaan ei valittanut matkan pituutta, reippaillen se meni pienimmältäkin.
Näitäkin kirjoituksia on ollut aiemminkin. Mies pois, minä lasten kanssa = kaikki hyvin. Olo rauhoittuu, mieli tasaantuu. Kaikki on keveämpää. Luin eilen monta tuntia omia kirjoituksiani. Kovin näyttää lyhyiltä ne hetket, kun on hyvä olla. Kovin oli pienissä asioissa se ilo ja onni kiinni. Hetkissä. Ei itse elämässä.
Tänä aamuna puhuin siskoni kanssa taas kerran tästä tilanteesta. Sisko sanoi minulle, että ei ole minun vallassani miehen hyvää mieltä suojella. En minä voi miestä suojella siltä, että juoko hän, käykö hän koulunsa, hoitaako hän velvollisuutensa. Vaikka olen läsnä ja yritän, silti mies tekee mitä tekee. Kun en ole läsnä, mies tekee aivan samoin. Jos tiemme lähtevät erilleen, mies todennäköisesti keskeyttää koulunsa, vaipuu ja taantuu, mutta sen hän saattaisi tehdä minunkin kanssani. En minä voi aikuista miestä suojella koko elämää. Ymmärrän siis tämän, vaikka en kykene sen mukaan toimimaankaan. Ainakaan vielä.