lauantai 22. lokakuuta 2011

Perässäkulkija


Kuten aiemmin arvelinkin, tilanahtaus täällä uudessa kodissa aiheuttaa sen, että omaa rauhaa ei ole ollenkaan. Ei ollenkaan. Missään ei voi olla yksin. Missään ei mahdu hengittämään. Mies erityisesti kulkee perässä. Jopa vessaan. Mikä on niin tärkeä asia, että se pitää selvitää juuri silloin, kun toinen on vessassa? Siis jollakulla muulla kuin kaksivuotiaalla? Ennen kun oli kaksi kerrosta, saattoi välillä hengittää toisessa kerroksessa. Joko yksin tai lasten kanssa. Täällä kaikki ovat yhdessä sumpussa.

En tiedä miksi mies kulkee perässä. Olen sanonut hänelle siitä, että ahdistun. Että tarvitsen tilaa. Mutta ei mies usko. Kulkee vaan perässä. Usein miehellä ei ole edes asiaa. Katsooko mitä minä teen? Vai mitä? Vai olisiko asiaa, mutta ei saa sanottua? Onneksi mies ehkä lähtee käymään ensi viikonloppuna ystävänsä luona toisessa kaupungissa. On yötäkin. Saan hengittää.

Kaipaavatko kaikki omaa tilaa vai johtuuko se minusta? Näin viime yönä unta, että istuin hämärissä kivellä lammen rannalla. Hengitys huurusi. Ei kuulunut mitään. Istuin vaan siellä hämärissä ja katsoin sinne lammelle. Niinkö paljon kaipaan rauhaa?