Apua tarvitaan

Kai minä olen nyt näitten kaikkien sähellysten ja vaiheiden kautta ymmärtänyt, että en minä saa tähän parisuhteeseen mitään tolkkua ilman ulkopuolista apua. Jotenkin sitä vaan koittaa välttää viimeiseen asti, että oman perheen asioihin sotkettaisiin ulkopuolisia. Että ongelmat leviteltäisiin jonkun ulkopuolisen korville. On ollut ajatus, että minä olen hyvä yhteiskunnan jäsen, järki-ihminen, koulutettu ja virassa. Eivät sellaiset hae apua ongelmiinsa. Sellaiset ihmiset joko eivät ylipäätään kohtaa ongelmia tai sitten pystyvät hoitamaan ne ihan itse.

Mutta en nyt näytä pystyvän. En sitten millään. Ymmärrän kyllä tavallaan mieheni kannan asioihin; olen usein herkkä sanomaan asioista ja mielestäni asiat pitää hoitaa kunnolla. Mies taas on "sinnepäin"-miehiä. Eihän se miehestä pahaa tee, tekee erilaisen. Mutta ei mieskään ymmärrä minua, jos minä en aina ymmärrä häntä. Olemme siis ajautuneet jo kovin, kovin kauas toisistamme. Sen lisäksi minä olen menettänyt kaiken haluni päästä enää koskaan millään tavalla lähelle. Luottamus parisuhteeseen on hävinnyt, luottamus mieheen puolisona on hävinnyt. Rakkaus on hävinnyt. Uskon kyllä, että hänestä vielä isä saadaan lapsilleen, jos hän niin haluaa. Mutta että minulle puoliso? En usko.

Nyt siis kuitenkin olen päättänyt heti seuraavan arkipäivän koittaessa ottaa puhelimen käteen ja soittaa jonnekin. Varata ajan jollekin, joka näitä töikseen hoitaa. Perheiden ongelmia. Sanokoot ulkopuolinen, että mitä tässä tehdään.