Henkinen taantuminen

Mummulamatka senkun jatkuu ja minä taannun täällä henkisesti taas siksi lapseksi, joka ei osaa tehdä mitään oikein, ei kelpaa vanhemmilleen, on vaivoiksi, on häiriöksi. Ja paha mielihän se tulee. Lapsetkin vaistoavat, että ei ilmeisimmin olla ihan ykköstoivottuja vieraita (vaikka siis ainoat lapsenlapset ovatkin) ja pelkästään kai jo siitä ilosta temppuilevat oikein urakalla. Sehän taas saa aikaan sen, että isovanhemmat huokailevat ja puhuvat minulle matalalla äänellä, että miten lapset täytyisi pitää hallinnassa... Juurikin niin. Näinhän se varmasti olisi. Vaan kun eivät pysy. Omatahtoisia ovat. Ja kovaäänisiä.

Elämän epäonnistuminen oikein korostuu täällä. Kauniissa maisemassa, järven rannalla, sievässä hirsimökissä. Se, että minun elämäni ei tunnu onnistuvan millään sellaisella saralla, joka vaatii ihmissuhdetaitoja. Paitsi siis työelämässä. Se onnistuu kyllä. Ilmeisesti vain riittävän välimatkan päästä hoidetut ihmissuhteet onnistuvat, mutta kaikki sellaiset, joissa pitäisi avata sydäntään, olla oikeasti läsnä ihmisenä ihmiselle, menevät jotenkin vinoon. Kun tämä näin säännönmukaisesti toistuu, niin peiliinkatsomisen paikkahan se silloin on. Valitettavasti.

Mutta nyt kyllä tässä henkisen taantumisen hetkessä on vaikea nähdä henkisen nousun tietä. Että tästä kohoaisi itsevarmaksi elämänsä hallitsijaksi, joka osaa tehdä oikeita päätöksiä ja on onnellinen. Nyt olen taas vain onneton lapsi.

Ei niin mukavia lapsuusmuistoja

Täällä ollaan yhä lasten kanssa mummulassa, siis minun vanhemmillani. Lapsuusmuistot pyrkivät pintaan, kun katsoo omien vanhempiensa touhua lastenlastensa kanssa. Huomaan nyt ja muistan omasta lapsuudestani, että lasten pitää olla kuulumattomissa ja näkymättömissä, paitsi ruoka-aikaan pöydässä, omilla kotityöaskareilla paikalla ja nukkumassa ajoissa. Muuten piti pysyä poissa, jossain.

Omat lapseni (siis vajaa 3-v. ja 5-v.) eivät osaa olla isovanhemmilleen mieliksi kuin aivan ajoittain, hetkittäin. Aivan kuin minä ja sisareni emme ole osanneet olla vanhemmille mieliksi kuin ajoittain, hetkittäin. Isompana se kävi helpommin, kun kotityöt jo hoituivat ilman opastusta ja kokeista osasi tuoda hyviä numeroita, mutta pienempänähän se oli vaikeaa. Vanhempia ei saa häiritä, varsinkaan äitiä, siis nykyistä mummua. Se on ihan ehdoton sääntö. Pitää olla hiljaa, ei saa mekastaa. Pitää olla siisti, ei saa sotkea. Pitää pärjätä omillaan, ei saa pyytää apua. Kaikkea ruokaa pitää syödä, ottaa lisää, syödä lautanen tyhjäksi (siis lähes nuollun näköiseksi) ja kiittää kauniisti. Ihan riippumatta siitä, että oliko nälkä ja ihan riippumatta siitä, että pitikö ruuasta. Mihinkään ei saa laittaa sokeria, koska sokeri on PAHA. Ei edes puolukasta ja talkkunasta tehtyyn pöperöön, sellaiseen hämäläiseen.

Lasten pitää leikkiä hiljaa, jossain nurkassa tai omassa huoneessaan tai jossain pois näkyviltä. Leikeistä ei saa tulla melua, eikä sotkua. Muistelin juuri sisareni kanssa leikkiä, jota leikimme pienenä. Siinä leikissä vaatekaappi oli avaruusalus ja istuimme vierekkäisissä kaapeissa avaruusmatkalla. Supisimme toisillemme sieltä kaapinseinän läpi jotain ihan hiljaa. Kerrankin leikimme yhtäsoittoa hiljaa siellä kaapissa neljä tuntia, ilman että kukaan kävi meitä katsomassa tai että oli millään tavoin kiinnostunut leikistämme. Ja jos mahtuu kököttämään vaatekaappiin neljäksi tunniksi, niin ei voi olla vielä kovin suuri. Sellaiset leikit olivat hyviä leikkejä. Minun lapseni, nuo onnettomat, eivät osaa leikkiä hiljaa suunnilleen mitään. Kaikesta lähtee ääntä. Ja siitä mummu alkaa huokailla ja ukki alkaa sanomaan, että huonosti on kasvatettu, kun metelöivät.

Leluja ei lapsille juurikaan tarvita, koska leluista osataan tietenkin pitää niin hyvää huolta, että mikään ei ikinä, koskaan mene rikki tai häviä. Siksipä minullakin oli pienenä yksi Daisy (se Barbie-kopio), jolle ompelin itse vaatteet, koska tietenkään valmisvaatteita ei ostettu. Kerran sovittaessani ompelun alla olevaa häämekkoa tälle Daisylle, siltä irtosi pää. Ihan vaan vahingossa, sellaisena sovitusonnettomuutena. Laitoin nuken alimpaan laatikkoon, enkä koskaan sanonut, että olin sen rikkonut. Enkä siis sen koommin sillä leikkinyt. Eikä toista ollut. Muitakin leluja oli yksi. Siis niitä leluja, joita oli. Minun lapsillani, noilla pahalaisilla, huonosti kasvatetuilla on paljon leluja. Ei mitenkään tolkuttomasti, mutta siten kuin nykymaailmassa leluja kertyy. Enemmän. Ja on noita rikkikin mennyt ja hävinnytkin.

Siisteys on yksi tärkeä. Nyt jo minun viisivuotiaskin osaa muutaman päivän mummulakokemuksella sanoa, että "ei sotketa, mummu suuttuu". Onpa mukava mummulamuisto! Sotkeminen on sitä, että matto menee ruttuun, ikkunaan tulee sormenjälki, ruuanmuruja tippuu syödessä.

Kotiin alkaa tehdä mieli, omaan kotiin. Ja eipä ole kiire takaisin tänne mummulaan.

Talo elää tavallaan, vieraat käypi ajallaan.

Vanha sanonta sanoo, että "talo elää tavallaan, vieraat käypi ajallaan". Kai se tarkoittaa, että talo ja talonväki elävät omaa elämäänsä omien tapojensa mukaan ja vieraat saapi tulla, mutta sopeutuvat talon menoon. Näin minä sen käsittäisin. Olen lasten kanssa nyt täällä mummulassa, siis omien vanhempieni luona. Ollaan mökillä. Tilaa on, molemmille isovanhemmille on pirtin puolella omat makuuhuoneet, sen lisäksi tupakeittiö. Minä ja lapset nukutaan erillisessä aitassa, jossa on valmiudet majoittaa jopa 6. Lisäksi rannassa on sauna pesu- ja pukuhuoneineen. Onneksi tilaa on, koska emme selvästikään nyt tahdo mahtua talon tapoihin.

Isovanhempien luona ei käy muita lapsia kuin meidän lapset. Viimeksi on käyty viime kesänä. Matkaa tulee kuitenkin reilusti kolmesataa kilometriä ja kun vastaanotto on useimmiten muutaman tunnin jälkeen jo vähän nihkeä, niin ei viitsi kovin usein käydä. Nytkin eilisilta meni aikalailla hienosti, kunhan keräsin pesueeni nukkumahommille hyvissä ajoin. Aamulla herättiin meidän normaaliaikaan kuudelta, mutta tultiin muita häiritsemään vasta seitsemän jälkeen. Ilmeisesti liian aikaisin sekin. Lastenohjelmat tuntuvat olevan haitaksi, mummu haluaisi katsoa jotain sarjoja. Ruoka-ajat ovat heille oudot. Niinpä vain vähin äänin lämmitin lapsille eilisiä meidän omaan ruoka-aikaamme. Eihän lapset pärjää aamupalalla kahteen-kolmeen saakka, kun aamupala on syöty jo seitsemältä.

Ääntä tulee liikaa, meteliä tulee liikaa, liikettä on liikaa. Lapset koskevat tavaroihin. Innostuvat vääristä asioista. Aamulla ulkona oli hyttysiä noin miljoona ja pienempi joutuu nyt jo syömään allergialääkettä kaikkien lentävien pistoihin, niin ei oikein kovin kauaa voitu olla. Nyt jo sataa vettäkin. Koitetaan nyt olla hajuttomasti ja mauttomasti täällä aitassa. Onneksi nukahtivat päiväunille. Käydään taas herättyä vieraisilla viereisessä talossa, josko taas hetken meitä jaksaisivat. Huomenna taidetaan ottaa auto lainaan ja käydä jossain ihmisten ilmoilla.

Turhahan sitä on ketään moittia. Talo elää tavallaan, vieraat käypi ajallaan. Ei vain käydä kovin usein ja koitetaan pitää vierailut kohtuu lyhyinä. Turha siitäkään on moittia. Vaikka joskus toivoin, että minun lapsilleni jäisi muistot, että mummulassa oli mukavaa...

Mummulamatka

Huomenna pakkaan lapset siskon autoon ja suuntamme kohti mummulaa. Mies hakee meidät joskus pois, varmaankin viikon päästä. Mummulassa odottaa lihapullat, letut ja mansikat, hirsinen aitta ja miljoona hyttystä. Ja ukki ja mummu. Kuulostaa idylliseltä ja osin onkin. Ukki vain alkaa heti aamulla ottaa olutta, joka päivä. Mummu ottaa juomaa myös, toivon mukaan ei joka päivä. Ja ei voi ottaa heti aamusta, kun herää vasta puoliltapäivin. Mutta sinne mennään, minä ja lapset ja tehdään meidän juttuja. Siellä minun maisemissani Kainuussa. Toivottavasti tulee hieno reissu.

Aika kuluu

Eilen luin koko blogin läpi. Kaikessa rauhassa makustelin kirjoitettuja sanoja. Miltä oli tuntunut? Mitä oli tapahtunut? Palasin niihin päiviin ja tunnelmiin, joita oli ollut. Alussa oli lähinnä vain huonoja päiviä ja paljon, paljon kysymyksiä. Vastauksia ei niinkään. Nyt lähempänä tätä päivää näyttää olevan enemmän myös vastauksia. Ehkä se on niin, että kun kysymyksen heittää hautumaan, niin se hautuu. Alitajunta työstää vastausta ja kun vastaus alkaa valmistua, alitajunta tarjoilee sen minulle. Vastaukset löytyvätkin siis itsestäni, kun maltan rauhassa kysyä ja odottaa vastausta.

Suurille päätöksille kiire ei ole hyvä. Pitää olla aikaa pohtia asiaa eri näkökulmista, olla monenlaista mieltä ja miettiä eri vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Se kai vain kuuluu sellaiseen päätöksentekoon, joka sitten mahdollistaa päätöksiin sitoutumisen. Äkkipäätöksissä piilee mahdollisuus siihen, että tekee hätäisen ratkaisun, jota katuu. Minä haluaisin tehdä sellaisen ratkaisun, että voin olla siihen tyytyväinen. Ja tähän lienee auttaa vain aika.

Jokatapauksessa koen, että oli hyvä ratkaisu aloittaa blogi, vaikka kirjoittaminen alussa tuntui vaikealta. Omien tuntemusten purkaminen sanoiksi, niiden tekeminen näkyviksi auttaa jäsentämään ajatuksia. Kaaos päässä asettuu jonkinlaiseen järjestykseen, löytää loogisen rytminsä. Mieli rauhoittuu jo siitä, että tietää mitä on mieltä. Vaikka siis ei olisi muuta vielä tehnytkään. Tänään kuitenkin aion pakastaa mansikoita. Katse on siis tulevassa! Talven pimeissä aamuissa, kun puuron päälle laitetaan kesän mansikoita.

Taivaasta annettua

En olekaan aiemmin lainkaan täällä pohtinut maailmankatsomustani. Siis mihin uskon ja mihin en. Ja mitä näillä uskomuksilla on tekemistä olemisesi kanssa. Luin tänään erästä blogia, jossa kirjoittajalla oli hyvin erilainen maailmankatsomus kuin minulla, hänen mielestään sielut elävät yhtä aikaa monissa ruumiissa vai miten minä sen nyt ymmärsin.

Minä kuitenkin uskon Jumalaan ja Jeesukseen. En ihan purematta niele kaikkea, mitä Raamatussa sanotaan. Paljon on aivan varmasti väärinymmärrystä ja keksittyä satua, mutta siihen uskon aivan varmasti, että Jeesus oli maan päällä. Sekin vielä on siinä ja siinä, että sikisikö Jeesus Pyhästä Hengestä, mutta Jumalan poika oli ihan varmasti. Ainakin ottopoika. Jumalan asialla. Minun uskoni perusta lähtee Jeesuksesta ja siitä, mitä Jeesus meille on kertonut Jumalasta. Ja siitä, miten Jumala meidän tahtoisi täällä toimivan. Rakastakaa lähimmäistänne. Tehkää toisille, niinkuin haluaisitte itsellenne tehtävän. Että helpompi on valita se leveä tie, joka vie kadotukseen kuin se kapea tie, joka johtaa pelastukseen. Olipa se pelastus nyt mitä hyvänsä ja se kadotus mitä hyvänsä. Senkin uskon, että Jumalaa on vain yksi. Kaikki vain uskovat omalla tavallaan, omalla nimellään, omilla rutiineillaan.

Senkin uskon, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Niinkuin paras on. Ei ihminen voi vaikuttaa kaikkeen. Asioita tapahtuu. Kun odotin nuorimmaista, minulla oli vahvana tunne, että nyt on käytetty se onni, joka on minulle tässä hetkessä tarjolla. Pelkäsin kamalasti, että lapsessa on jotain vikaa. Että minä olen omalla käytökselläni jotenkin ansainnut sen, että onni loppuu. Olin niin kovin helpottunut, kun kaikki oli hyvin. Ja sitten ei mennyt aikaakaan, kun jouduin itse tutkimuksiin ja sain diagnoosin parantumattomasta neurologisesta sairaudesta. Jotenkin vain huokasin helpotuksesta, että se on nyt tässä, se mikä oli tuleva. Lapset säästettin. Ja se on otettava, mikä annetaan.

En käy kirkossa. En edes muista, milloin viimeksi olisin käynyt. Se, että en käy, ei johdu siitä ettenkö viihtyisi siellä. Virret ovat rauhoittavia ja saarnat parhaimmillaan antavat ajattelemisen aihetta. Jumalanpalveluksen rutiini on tuttu. Ehtoollista on kyllä jotenkin ikävä, se puhdistaa. Syy löytyy siitä, että lähelläni ei ole ihmisiä, jotka tukisivat minua tässä asiassa. Niinpä olen päättänyt olla rasittamatta itseäni tai läheisiäni kirkossa käynnillä, koska siitä tuntuisi olevan haittaa, eikä se olisi hyväksyttyä. Tottakai Jumala ymmärtää. Aika on nyt tämä. Joskus toiste on joku toinen aika. Sitten menen taas. Eipä se Jumala mihinkään häviä, vaikka minä en kirkossa kävisikään. Lapset on kyllä kastettu. Miehelle se ehkä oli enemmänkin tapa, joka toimitetaan. Tuttavien lapsetkin on kastettu. Annetaan nimi. Mutta meidän lapsilla oli nimet jo ennen kastamista ja kasteessa heidät otettiin Jumalan lapsiksi. Näin minä sen näin, mutta en minä siitä miehelle puhunut. Tokko olisi ymmärtänyt, ei ainakaan ollut samaa mieltä. Joten pidin sydämessäni tämänkin.

Ehkä yksi syy, miksi olen tämän miehen kanssa tätä onnetonta avioliittoa näinkin kauan jaksanut on se, että minun käsitykseni mukaan kenellekään ei anneta kuormaa enempää kuin mitä jaksaa kantaa. Näinpä kun kerran olen vielä jaksanut, niin kuorma on ollut oikeutettu. Ehkä voisin ajatella toisinkin?

Aurinkoisella terassilla elämän kysymyksistä

Istun tässä omalla terassilla. Aurinko paistaa. Maha on täynnä, kun juuri lasten kanssa söin ja jälkkäriksi hain omasta, omin käsin laitetusta mansikkamaasta meille mansikoita. Kypsiä, mehukkaita.ja maukkaita. Naapuri kuuluu leikkaavan nurmikkoa. Lapset ottavat saavista vettä kastelukannuillaan ja kastelevat kaikkea. Ei ole kiire mihinkään, lomalla kun olen.

Tässä on taas kerran aikaa miettiä elämän kysymyksiä. Mitä haluaa itselle? Mitä haluaa lapsille? Millainen elämä on minun näköiseni elämä? Kyllähän lapset vaistoavat, että en ole onnellinen. Tottakai. Että väistän miestä ja teen sen usein lasten kanssa. Tänä aamunakin sanoin lapsille, että mennään vasta sitten alakertaan, kun iskä on mennyt. Lapsista se oli aivan ymmärrettävää, onhan näin tehty monet, monet kerrat. Sen lisäksi, että minun elämäni on onnetonta, tässä oleminen vaarantaa isä-lapsi-suhteen kehittymisen normaaliksi. Johtuen siis minun käytöksestäni. Miehellä ja lapsilla olisi mielestäni mahdollisuus normaalimpaan suhteeseen isän ollessa osittain etävanhempana, mutta silloin kun on läsnä, olisi läsnä omalla tavallaan.

Ehkä tämä päätös tässä kypsyy ihan itsekseen. Tai siis päätös on jo kypsynyt, toteutuksen toimeenpano vain on vähän heikkoa. Mutta siis jospa sekin kypsyy. Ja kun olen ollut siitä onneton, että oma piha pitää jättää, että lapsilla ei sitten ole enää tätä omaa pihaa, missä leikkiä. Mutta onhan noita pihoja. Ja jos vuosi tai kaksi asuttaisiinkin ilman omaa pihaa, niin onko sillä loppujen lopuksi merkitystä lasten kannalta? Yhdet muistot ja toiset muistot. Yhteisillä pihoilla sentään olisi kavereita, tällä pihalla on vain riideltävä sen oman sisaruksen kanssa. Ja kun minua surettaa ne omien istutusten ja ulkosaunan menetys, niin onhan noita saunoja maailmassa ja mansikoita saa kaupastakin. Istutan sitten joskus taas jotain muuta jonnekin muualle.

Nyt ainakin tuntuu, että parisuhteen loppumisessa ei arveluta se parisuhteen loppuminen. Siis ei ole sellainen mieli, että tulisi ikävä niitä hyviä hetkiä, joita myös väistämättä on ollut. Että tulisi ikävä toista rinnalla. Vaikka mies nyt on yrittänyt kovasti omalla tavallaan, en saa kiinni tästä enää. En millään. Olen jo päästänyt.

Lastenkasvatuksesta

Lapset ovat vielä pieniä. Minulla ja miehelläni on hieman eriäviä käsityksiä lastenkasvatuksesta, mutta minä pidän tärkeänä läsnäoloa ja keskustelua. Yleensä lasten katsoessa lastenohjelmiakin, olen mukana katsomassa, ehkä teen samalla omiani, mutta kuitenkin olen paikalla ja jos lapsilla on kysymistä, niin vastaan. Usein myös itse kommentoin jotakin lastenohjelmaa, jos siellä on jotain vähän liian jännittävää tai jotain erityisen opettavaista. Käytöstavat ovat minusta myös tärkeät; kiitos ja anteeksi, ole hyvä, huomenta ja muut pikkusanat on opeteltu aivan vauvasta asti. Porukalla pitää osata leikkiä, tavaroita pitää jakaa, toisia ei kiusata.

Molemmat koettelevat aika useinkin rajoja, isompi varsinkin. Jatkuvaa koettelemista, että mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Nyt lomalle jäätyä tilanne oli taas uusi, kun oltiinkin kolmistaan päivät kotona ja koetella piti. Mikä se tämmöinen loma on? Miten lomalla ollaan? Pitääkö käyttäytyä? Muutamat ensimmäiset päivät menivät komentaessa ja isompi istui jäähyllä ihan kiitettävästi.

Mutta tänään. Ihanan hienoa käytöstä. Pientä säätämistä välilä, mutta ei mitään isompaa. Otetaan toiset huomioon, leikitään porukalla, huolehditaan myös äidistä. Kyllähän se taitaa kannattaa se tapojen vaatiminen, vaikka joinakin päivinä ei jaksaisi. Kyllä se on paljon helpompaa elää, kun osaa käyttäytyä. Kaikkien.

Yllättävä kotiintulo

Tänään mies tuli ennenaikojaan töistä kotiin. Olimme aika vasta lasten kanssa heränneet päiväunilta (minä myös) ja olimme jotenkin heräämiskiukkuisia (minä myös). Olimme kerääntyneet yhdeksi kasaksi sylikkäin katsomaan jotakin lasten piirrettyä siksi aikaa, että kiukku menee ohi. Ja silloin se mies tuli kotiin.

Yleensä ehdin varautua miehen tuloon. Tiedän suunnilleen, että moneltako mies aikaisintaan tulee ja alan henkisesti valmistautua kohtaamaan hänet. Siivoan ja järjestelen ennen sitä, laitan ruuan, jos menee myöhään niin kylvetän lapset ja laitan yöpukuihin. Valmistaudun siihen, että kaikki on valmista ja minä voin keskittyä olemaan asiallinen. Tänään se ei onnistunut. Ruoka oli vielä laittamatta, minä olin kuin perseelle ammuttu karhu. En jaksanut olla yhtään asiallisen kohtelias miehen kommentteihin ja tekemisiin. Heti ensimmäinen näky, kun miehen tänään näin; työkengät jalassa sisällä. Lapsetkin jo tietävät, että kengät jalassa ei tulla. Ei kai se ole ihmekään, että ei jaksa suhtautua?

Onneksi mies huomasi, että nyt ei kannata painostaa enempää ja ilmoittautui vapaaehtoisesti lähtemään lasten kanssa mustikkametsään. Yritti kyllä ensin, että koko perhe. Mutta onneksi minä ehdin keksiä luontevan takaportin, joka kelpasi miehellekin; pakastin pitää sulattaa, koska ehkä huomenna säilön mansikoita... Nyt olenkin jo rauhoittunut ja kun kohtaan miehen taas, olen kuin kunnollinen kämppis.

Selityksiä

Tänään oli lehdessä paikallisen suuruuden haastattelu. Faktalaatikossa oli tietoja hänestä ja mietelauseekseen hän oli valinnut jotakuinkin näin:

"Se, joka haluaa, keksii keinot. Se, joka ei halua, keksii selitykset."

Siinäpä miettimistä tälle illalle...

Lannistunut mieliala

Jotenkin on aivan lannistunut mieliala. Mistään ei tule mitään. Mikään ei tunnu miltään. Lapsetkin kiukuttelevat. Onneksi sentään kiukuttelun päätteeksi nukahtivat päiväunille. On sellainen olo, että ei tämä elämä tosiaankaan tästä tämän kummemmaksi muutu odottamalla. Ei sellaista ihmettä tapahdu, että kaikki alkaisi taas tuntua hyvältä. Että tässä olisi onnellista olla. Eilen listasin onnellisia asioita ja tottahan se on, että paljon hyvää on elämässä. Mutta niihin hyviin hetkiin ei ole enää aikoihin kuulunut mies. Minä ja lapset sen sijaan kyllä. Kotikin ilman miestä.

Mieleeni muistui eilen eräs tiimikoulutus tai vastaava, jossa olin työn puolesta jotakuinkin kolme vuotta sitten. Esikoinen oli jo syntynyt, kuopus ei vielä. Koulutuksessa harjoiteltiin vähän kaikenlaisia ihmissuhdetaitoja, miten ilmaista tunteitaan ja mitä kaikkea. Yksi tehtävä oli sellainen, että meidän piti listata paperille, montakohan se nyt oli, asiaa, jotka ovat meille tärkeitä meidän jokapäiväisessä elämässämme. Mehän listattiin. Sitten naapurin kanssa listoja katsomaan ja niistä keskustelemaan. Minun vieressäni oli lähellä kuuttakymmentä oleva kolleega, jonka tärkein listaus oli oma vaimo. Huomasin järkytyksekseni, että minä en ollut listannut miestäni ollenkaan. En ollenkaan. Ei ollut tullut edes mieleeni, kun tärkeitä asioita listataan. Kai siitäkin voi jotain päätellä? Lipsahduksesta...

Mutta siis tähän lannistukseen vielä. Ulkona sataa vettäkin (mikä on kyllä hyvä asia), olemme lasten kanssa kotona ilman autoa (kaupunkiin 20 km) ja on väsynyt olo, kun yöllä kipeä niska valvotti. Ei oikein jaksa ryhtyä mihinkään, eikä oikein voi mennä minnekään. Lastenhuonetta jo siivottiin pikkuväen kanssa, ruokaakin laitettiin porukalla, vesiväreillä maalattiin. Mutta nyt kun lapset nukkuvat, niin minä olen lannistunut. Ei tule mitään, ei etene mihinkään, Tässä ollaan näin, kunnes saan voimia tehdä jotain asialle. Minä. Onneksi sisko tulee loppuviikosta, jospa sisko rohkaisee....

Iloisten asioiden vaikutuksesta

Pienempi on päiväunilla, isompi isänsä kanssa ensimmäistä kertaa elämässään sirkuksessa. Ja näin ollen minulle jäi pieni hetki omaa elämää tähän päiväunien taustalle. Luin aikani kuluksi blogeja (siis kahvinjuonnin ja mansikkakakun syönnin välissä ja ohella). Eräässä blogissa oli kerrassaan valloittavaa vaaleanpunaista tarinaa kirjoittajan elämästä. Luin sitä monta juttua ja otin sen seurantaan. En tiedä, että oliko tällä ihmisellä kaikki asiat elämässään keskivertoa paremmin vai osasiko hän vain kuvata kaiken arkisen niin kauniisti, että siitä tuli vahva tunne onnellisuudesta. Kirjoittaja kuitenkin muistutti eräässä kirjoituksessaan siitä, että jos ihmiset vain valittavat blogeissaan kaikesta kurjasta ja huonosta, niin se alkaa toteuttaa itseään. Kaikki tuntuukin tosi kurjalta ja huonolta, eikä parempaa ole näkyvissä. Ihan siis vain tunnepohjalta, eihän näillä kirjoituksilla sinänsä elämää muuttavaa voimaa ole.

No kuiteskin, minullakin on paljon ihania asioita elämässäni ja jaankin niitä nyt tässä kanssanne, jotta ette luule minun rypevän surkeudessa aina ja kokoajan. Nämä ihanat asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä, paitsi lapset ovat tietenkin tärkeimmät. Siispä: ihan ihaninta maailmassa on omat lapset, nämä vilkkaat kultaset, jotka saavat hermot piukeiksi muutamassa minuutissa. Mutta toisaalta ovat niin ihania kainalossa nukkuessaan. Neiti on itse herttaisuus HelloKitty-paidassaan kiukutellessaan... Pieni mies on kerrassaan mainio kaikessa omatahtoisuudessaan, nokkeluudessaan ja nopeudessaan, että en ehdi kuin ajatella, niin hän on kolttosensa jo tehnyt. Nämä ovat parasta!

Lisää ihania asioita löytyy kotoa. Sisustus on koottu vanhoista ja uusista, saaduista ja ostetuista kalusteista ja paljolti itse tehdyistä tekstiileistä. Väriä on ja pitää olla. Lempivärini on oranssi, mutta valitettavasti se ei ole saanut suurta suosiota sisustusvärinä, joten olen tyytynyt myös muihin. Olohuoneessa on kirkkaan punainen sohva, johon mahtuu miten päin vaan ainakin 7 henkeä. Se on ehkä ihastuttavin yksittäinen huonekalu. Toinen minulle rakkaaksi käynyt on vanha puinen halkolaatikko, jonka olen maalannut kirkkaan turkoosiksi. Halkolaatikossa on kansi ja sitä voi käyttää säilytystehtävänsä lisäksi vaikkapa pöytänä tai istuimena. Pikaisesti laskien olen kuljettanut halkolaatikkoa ainakin viiden muuton yli. Halkolaatikkoon sointuu pieni jalkajakkara, jota käytän yläkerran nojatuolissa istuessani. Jalkajakkara on päällystetty verhon ylijäämäkankaalla, jossa on valkoisella pohjalla sinisiä ja turkooseja kukkia. Jalkajakkara on ostettu aikoinaan Kuopiosta kirpputorilta ja se on kulkenut ainakin yhdeksän muuton yli. Ja itse päällystetty, ja jos en väärin muista niin itse on myös sisukset laitettu, aidosti meriheinää ja jotain muuta.

Oma piha on myös iloa täynnä. Nyt kukassa on jotain kaunista keltaista. Itse olen istuttanut vadelmaa, mansikkaa, herukoita, omenapuita, karviaisia, raparperiä ja kaikenlaista muutakin syötävää. Olen tarkka siitä, että käytän vain luonnonlannoitteita, enkä mitään myrkkyjä. Ovat siis luomua. Ruusuja olen myös istuttanut. Ruusut ovat minusta huumaavan ihania kukassa ollessaan, joskin houkuttelevat kaikenlaisia lentäviä. Joskus haaveilen saavani pienen pihan, jonka istutan täyteen ruusuja ja istun sitten siellä ruusujen keskellä päivät pitkät. Minulla on nyt vain valkoisia ruusuja, joskin useampaa lajiketta, mutta jotenkin haluaisin ihan hirmuisesti punaisia ruusuja. Monenlaisia punaisia. Ehkä eläkkeellä.

Ihana asia elämässäni on myös se, että minulle on annettu taito laittaa hyvää ruokaa ja leipoa maukkaita leipomuksia. Tai ei kai se taito ole, opeteltu juttu. Kummitätini sanoi kerran (ja hän oli ruuanlaiton ammattilainen), että kaikki jotka osaavat lukea, osaavat kokata, koska keittokirjoja on maailma pullollaan. Ja niin onkin. Harmittavan harvoin ehtii nykyään oikeasti paneutua ruuanlaittoon, mutta kyllä arkisesta ruuastakin voi tehdä hyvää. Keittokirjoja on kyllä hyllyssä jotakuinkin 70 senttiä, että voi niitäkin selailla ajankuluksi. Niin, tästä tulikin mieleeni seuraava ihana asia eli kirjat; kirjat vain ovat niin ihania. Tietenkin ne voi lukea, mutta sen lisäksi useita voi katsella, selailla, tunnustella, fiilistellä, olla hetki eri maailmassa. On minulla monta kirjaa hyllyssäni, joita en ole lukenut, mutta joiden omistamisesta nautin. Onneksi olen kaikille sukulaisille sanonut, että kirjalahja ei mene koskaan hukkaan ja siksi useimmiten vältyn harhalahjoilta ja saan ihania kirjoja (saan minä usein muitakin ihania lahjoa, ei sen puoleen).

Muitakin ihania asioita on elämässäni, mutta jääköön ne toiseen kertaan. Jonnekin seuraavien valitusten välin.

Unennäköä

Viime yönä sain muuten nukuttua hyvin, mutta johonkin aikaan yötä läheisellä tiellä oli menossa jonkinlaiset moottoripyörien kilpa-ajot. Hirmuinen meteli ja vauhti. Toivottavasti ei tullut kolareita. Lapset nukkuivat varsin mainiosti. Muutimme muutama yö sitten nukkumaan alakertaan olohuoneen sohvalle kuumuutta pakoon. Sohvalla on vähän niinkuin retkellä. Jännittävää kaikenkaikkiaan. Ja huomattavasti viileämpää. Minäkin nukahdin lasten kanssa jo yhdeksän maissa ja nukuin puoli seitsemään. Hienot unet.

Mutta se ei ollut varsinainen aiheeni. Vaan se, mitä unta näin. Heräsin ilmeisesti kesken unen niihin moottoripyöriin ja jatkoin samaa unta uudelleen. Näin luulisin. Unessa sain lämpöä ja läheisyyttä, kumppanuutta ja arvostusta. Heräsin hymy huulilla. Onhan se hyvä, että edes unissaan on kaikki hyvin. Voisihan sitä nähdä painajaisiakin.

Liian kivaa ja mansikkakakkua

Tein näin lomanaloituksen kunniaksi mansikkakakkua. Paljon kermaa ja paljon mansikoita, vähän vadelmahilloa makua tuomassa, samoin ripaus kardemummaa sokerikakkupohjassa. Hyvää oli, juuri maisteltiin, ja vielä jäikin. Aika iso kakkuhan se onkin. Riittää varmaan useammalle päivälle, jos syöjiä ei satu enempää paikalle.

Tähän kakkuun ja muihinkin ystävällismielisiin toimiin, joita täällä kotonani teen, liittyy suuri vaara. Jos olen mukava ja teen mukavia asioita, mies luulee, että kaikki on hyvin. Että teen kakunkin hänelle henkilökohtaisena rakkaudenosoituksena. Jos pystyn olemaan hymyilevä ja ystävällinen, mies uskoo kaiken pahan menneen pois. Haluaa läheisyyttä. Puhuu lempeitä sanoja.

Kun minua niin suuresti vaivaa jo pelkkä ajatus siitä, että kaikki olisi olevinaan hyvin, niin selvästikään minä en halua asioiden olevan hyvin. Jos mies on ikävä, inhottava, laiska ja vihainen, juo murheeseensa ja käyttäytyy tökerösti, on minulla huomattavan paljon suurempi syy laittaa peli poikki. Sanoa, että ei enää. Ei enää. Ja näennäisesti kaikki on miehen syytä. Nyt kun näennäisesti asiat ovat paremmin, ja kuitenkin joudun kohta sanomaan, että ei enää. Niin silloin minä olen se syyllinen, minun vikani. Minä en halunnut yrittää. Minä en halunnut onnistua. Tottahan se onkin. Mutta lienee syytä siinäkin, että tilanne pääsi niin pitkälle kuin se pääsi. Luottamus ehti mennä. Kumppanuus ehti mennä. Tulevaisuuden toiveet ehtivät mennä. Tässä parisuhteessa, nimittäin.

Loma...

Yleiseen käytöskoodiin kuuluu olla ihan tosi iloinen siitä, että loma alkaa. Kuuluu laskea päiviä, olla innoissaan, keskustella lomasuunnitelmista ja pähkäillä, että liian lyhyt se loma on kuitenkin. Se on maan tapa. Ja meidän työpaikan tapa. Ja monien kohdalla varmasti ihan totta.

Minua tämä tuleva loma vähän ahdistaa ja ahdistuksen lisäksi mielessä on kaikenlaista haikeutta. Tietenkin loma on lasten kannalta aivan ihana. Tottakai. Puljataan vesissä, syödään jätskiä, nukutaan aamulla pitkään (tai ainakin pidempään kuin kuuteen). Mennään mummulaan. Mutta, mutta. Kaiket päivät kotona vailla sellaisia kiireellisiä asioita, joilla mielensä voi täyttää. Mielihän täyttyy tietenkin itsestään, mutta minkälaisilla ajatuksilla? Tuleeko mitta täyteen? Tuleeko olo niin nihkeäksi, että ei pysty olemaan? Eikö mahdu nahkoihinsa?

Ja vielä se aiemmin puhuttu ikäänkuin jonkinlainen suhde, joka siellä työpaikalla on meneillään. Miten se sujuu, että ei olekaan lähellä sitä ihmistä, jonka kanssa on hyvä olla? Miten sujuu päivät ilman ymmärtävää juttukaveria? Mitä on olla päivät siten, että ei koe olevansa läheinen kenellekään aikuiselle? En tiedä. Sittenhän sen näkee.