Olen huomannut itsestäni välinpitämättömyyden. Miehen tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät jaksa enää kiinnostaa. Miehen valehtelu ei suututa minua. Se ei tule yllätyksenä ja yleensä tiedän kyllä milloin ja mistä mies valehtelee. Meidän keskustelumme ovat siis näennäisiä, mies on puhuvinaan ja minä olen kuuntelevinani. Emme juuri riitele, minä en aloita ja mies ei jatka, jos jostakin sanonkin. Mitä se hyödyttää mistään sanoa? Saa vastaukseksi jotain, jota ei ole tarkoituskaan pitää.
Olen ollut tästä omasta välinpitämättömyydestäni hieman huolissani, mutta toisaalta olen ajatellut, että se on alitajuntani tapa auttaa minua selviytymään. Eilen luin kuitenkin Iltalehdestä artikkelin. Ikäänkuin ymmärsin, että välinpitämättömyys ei ole normaalia, eikä hyväksyttävää. Että se on vakava merkki minulle itselleni siitä, että asioiden pitää muuttua.
Heräämisiä tapahtuu?