Perhe-elämän kannalta muutamat viime päivät ovat olleet ihan ok. Mies on osallistunut aika hyvin lasten kanssa touhuiluihin. Oltiin pikkuisten joulujuhlassa, ihan perheenä ja riitelemättä. Eilen käytiin markkinoilla ja muuallakin, perheenä ja riitelemättä. Lumitöitä on tehty, yhdessä ja erikseen. Halkoja kannettu ja taloa lämmitetty, yhdessä ja erikseen. Jos elämä olisi näin, ja vain näin, niin se voisi olla.
Vaikka perheen elämä on kulkenut rataansa suotuisasti, ei parisuhde ole sitä tehnyt. Mies haluaisi helliä huomionosoituksia, kun muuten on kohtuullisen kivaa. Minä vain en niihin pysty. Mies haluaisi ottaa muutaman lasillisen viiniä, kun on hyvä fiilis. Ja sinne katoaa se minun hyvä fiilikseni, siihen samaan, kun sovitun viinipullon sijaan mies tuokin viinipänikän ja olutta. Mies haluaa käyttää hyvää tuultani hyväkseen ja on vailla rahaa tai lahjoja, maksattaakseen minulla jotakin, johon minulla ei olisi varaa tai jonka rahan käyttäisin mieluummin muuhun. Mies huitaisee kädellään kaikille keskusteluyrityksilleni, että ei nyt, kun on niin mukavaa. Ja niin se arki taas pian palaa samaan kuin ennenkin.
Mikään ei ole nyt kovin huonosti. Pärjään kyllä miehen kanssa. Jos jaksan pitää asiat hallinnassa, ne pysyvät siinä kyllä. Rahaa miehelle voi antaa varoen, vain suunnillen sovittujen ostosten verran, koska muuten mies ostaa juotavaa. Miehen ei voisi antaa sooloilla, koska hänen sooloiluyrityksensä pääsääntöisesti tulevat kalliiksi. Tiedän jo milloin mies valehtelee, joten minulle sillä ei ole merkitystä. On kuin mies sanoisi asiat vain toisilla sanoilla. Jos arjeksi riittää, että päivästä toiseen selvitään kohtuullisen kunnialla, eikä niitä juhlahetkiä odotella, niin kohtuullisestihan tämä taas sujuu.
Mutta onko tässä mitään järkeä?