Tulin perjantaina töistä kotiin. Viikko töissä oli raskas. Kiireinen ja täynnä työtä. Epäonnistumisiakin. Paljon tyytymättömyyttä. Lopun ajan tunnelmaa. Tiedän, että se oli vain viime viikko, seuraava on jo ihan toisenlainen. Kahtena yönä nukuin vielä luokattoman huonosti, toisena heräsin kolmelta ja toisena kahdelta. Tulin siis kotiin sekä henkisesti että fyysisesti väsyneenä. Olin hakenut lapset hoidosta. Olivat hekin kuumuudesta ärtyneitä. Mies oli ollut päivän kotona, niinkuin useimmat päivät. Jäi aamulla nukkumaan, kun lähdimme.
Mitään mies ei ollut päivän aikana tehnyt. Nurmikko oli kasvanut voikukkia rehottavaksi niityksi. Märät pyykit olivat yhä koneessa, jonne ne aamulla jäivät pyörimään. Puhtaat tiskit tiskikoneessa, pöytä likaisia täynnä. Olohuoneen sohvapöydällä oli miehen lounaan jäänteet. Likaiset vaatteet olivat siellä täällä. Suihkussakäynnin jälkeinen märkä pyyhe mytyssä kylpyhuoneen oven pielessä. Ruokaa ei ollut edes aloitettu. Postit olivat laatikosta hakematta.
Ehkäpä vähän tuli sanottua. Miten joku edes ilkeää elää noin? Miten mies pystyy siihen? Minä en pystyisi. Miten mies voi ikinä luulla, että edes harkitsisin harkinta-aikana jotain muuta kuin eroa? Minä olen miehelle kotityö- ja raha-automaatti. Ja mies on minulle taakka. Ei muuta. Tämän harkinta-ajan aikana minulta ovat kadonneet ne loputkin ystävälliset tunteet miestä kohtaan.